26. tammikuuta 2011
Niin väsynyt juoksemaan..
Nyt se tuli; haluttomuus palata takasin…
En haluaisi nähdä itseäni takaisin Suomessa, takaisin siinä oravanpyöräpaskassa johon, vois sanoa jopa automaattisesti putoan heti kun palaan. Tiedän sen jo nyt. Jos palaan kouluun, se tarkoittaa 8-16 aikataulua joka arkipäivä plus työnteko, koska sillä neljällä huntilla kuussa ei makseta vuokraa ja syödä. Jos palaan töihin, se tulee todennäköisesti olemaan samaa paskaa aasiakaspalvelua jota en todellakaan enää haluaisi tehdä. Ei kesälomaa, minimipalkka, aivotoiminnan hidastaminen ja onnettomuus. Kuulostaa tosi hyvältä.. :/
Tunteet menee vuoristorataa ja toivoisin et ois mahdollisuus vaan kadota ja mennä… Katsoo ja kokea, elää ja uskaltaa huutaa!
”Mutta et sä voi noin vaan jättää kaikkea mitä sulla on”
”Et sä voi noin vaan lähteä”
”Mitä sä sitte meinaat tehdä?”
”Joudut kuitenkin tekemään töitä mihin ikinä meetkään eikä oo helppoo löytää töitä ulkomailta”
”Ei se takaa onnellisuutta että oot jossain muualla”
”Mitäs kaikki sun ystävät ja perhe, kaikki rakkaat?”
”Ei tää maailma toimi noin”
”Ei sun rahat riitä vaan reissaamiseen”
”Sulla on täällä asiat hyvin, koulu ja poikaystävä ja perhe, miks haluat lähteä?”
”Mutta tulee ikävä sua”
…
Mulla on ikävä myös. Mulla on ikävä sitä että saan tuntea olevani vapaa. Mulla on sisällä helvetin iso voima jonka tiedän joutuvani tukahduttamaan 26.7.2011.
Kahleet ranteisiin ja tiukasti kiinni
”perinteisiin”
”yhteiskuntaan”
”tunteisiin”
”suhteisiin”
”tuottavuuteen”
”juuriin”
takaisin siihen syvään uneen.
”Eikö toi nyt oo vähän itsekästä ajatella noin että vaan lähtisit”
”Ei oo reilua muita kohtaan vaan jättää kaikkea hyvää”
”Kyllä sä suomessakin voit tehdä kaikkee mitä haluat”
”Sä käyttäydyt tosi epäreilusti”
niin. Muillehan minä elänkin... Oon aina elänyt, miksi muuttaa sitä mikä on olemassa…
Ja eikö nyt oo sitten aika sanoo
”Anteeks”
…Jep...
9. tammikuuta 2011
Rakkautta ilmassa...
Muutama päivä sitten saimme puhelinsoiton että pienen pieni koiranpentu oli heitetty roskikseen tien vieressä. Luultavasti joululahja jota kohdeltiin niin kuin kaikkia ei-haluttuja joululahjoja – ne heitetään roskiin. Lähdin puolijuoksua alas mäkeä mukana vesipullo ja pieni pussi koiranruokaa ja riisiä. Saavuin tielle ja menin roskikselle. Tyhjä. Katselin ympärille, menin puskasta toiseen ja yritin kutsua pienokaista. Ei mitään. Kysyin kyläläisiltä onko he nähneet pentua. ”Kenen pentu se on?” ”Kuuluuko se sulle?” Ei, ei se kuulu mulle mutta ei se kyllä roskikseenkaan kuulu, totean ja käännyn takaisin kotiin. Ehkä joku löysi pienokaisen ennen minua ja tarjosi sille kodin.
En saanut pentua mielestäni ja olin varma että se oli karannut – roskiksen pohjassa oli reikä. Eilen saimme uuden puhelinsoiton. ”Pentu on täällä taas”. Hymyilin kun minulta kysyttiin haluanko lähteä hakemaan pentua, tällä kertaa se on laitettu talteen. Mäkeä alas jälleen kerran ja kohti taloa jossa pentu oli. Saan käteeni pienen pahvilaatikon jossa on ilmareikiä – se ei paina mitään. Kurkkaan sisälle ja näen hellyttävän, kirpunsyömän, punkkeja, haavoja, patteja ja karvattomia kohtia täynnä olevan suurikorvaisen kaunokaisen joka katsoo minua surullisilla silmillä ja käpertyy takaisin kuono etutassujen väliin. ”Ei huolta pikkuinen, olet turvassa nyt”.
Pahvilaatikosta kuuluu tasaista tuhinaa kun kiipeän mäkeä ylös ja aina välillä kurkkaan että pikkuinen on kunnossa. Tai no; hengissä. Pääsemme kotiin ja muut koirat ovat ihmeissään ja kiinnostuneita pahvilaatikosta ja sen oudosta asukista. ”Ei vielä kaverit, annetaan pienen vähän kasvaa ja rohkaistua” sanon koirille kun suljen oven perässäni. Päästän pikkuisen ulos pahvilaatikosta ja se kipittää nurkkaan häntä koipien välissä ja katsoo minua mustilla silmillään. Laitan kuppiin koiranruokaa ja toiseen vettä. Hän ei uskalla syödä vaikka on varmasti nälissään. Istun vähän kauemmas ja katselen pikkuista. Sen molemmissa korvissa on reiät, mikä lie nakertanut nekin puhki. Liottuneet koiranruoka-papanat ovat jo pehmeitä, otan yhden kulhosta ja laitan sen pienen eteen, muutama nuuhkaus ja suuhun. Muutama kerta näin ja pikkuinen ymmärtää että kulhosta voi syödä suoraan ja hän suorastaan ahmii sapuskan. Annamme pikkuisen nukkua hetken ja sitten madotamme hänet, poistamme punkit ja pesemme kirput pois. Pikkuinen syö vähän lisää ja nukkuu. Vietän yön pienen kanssa toisessa huoneessa, istun lattialla katsoen leffaa myöhään yöhön ja pikkuinen antaa minun jo silittää ja se jää syliin nukkumaan. En nuku kunnolla mutta se ei haittaa, kuuntelen pimeässä pennun ääniä ja nousen ylös siivoamaan kun tulee hätä. Nousen myös vähän leikkimään pienen kanssa - peukaloni on nyt täynnä pieniä hampaan jälkiä… Aamulla pieni vinkuu ja nappaan sen viereeni nukkumaan. Toinen käpertyy palloksi kainalooni ja kuuntelen pientä tuhinaa.
Tänään katsellaan maailmaa uusin silmin - masu täynnä ruokaa eikä matoja.
7. tammikuuta 2011
Vapautta!
Toisella puolella saarta jälleen kaksi hawksbilliä jotka kaipaavat apuamme. Kaksi elämää joiden vapaus on riistetty pois. Jeeppi on rikki joten huristelemme noutamaan kaverukset äskettäin lahjoitetulla pakettiautolla. Laitamme kaverukset taakse, hyppäämme kyytiin ja ajamme pois. Matkalla soitamme amerikkalaiselle perheelle, jotka viettivät joululoman saarella ja kysymme jos he haluavat auttaa meitä tarjoamaan vapauden kahdelle elämälle. Lapset ovat innoissaan ja pitävät hyvää huolta kilpikonnista, auttavat meitä mittauksessa ja tagien laitossa. Auringon laskiessa katsomme kun kaverukset kipittävät kuohuavaan mereen. Hyvää matkaa.
Toissailtana vietimme upean päivän ystävämme ja työkaverimme luona saaren toisella reunalla, jossa hänellä on asunto. Pari lasia viiniä ja aitoa meksikolaista ruokaa ja tunnelmaa. Pitkään valvottu yö, hyvä ruoka, hyvää musiikkia ja ennen kaikkea - vapaus.
Pieni hetki poissa arjesta.
Pieni hetki
Mutta sydämmelle niin suuri.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)