Vapautta!

Toisella puolella saarta jälleen kaksi hawksbilliä jotka kaipaavat apuamme. Kaksi elämää joiden vapaus on riistetty pois. Jeeppi on rikki joten huristelemme noutamaan kaverukset äskettäin lahjoitetulla pakettiautolla. Laitamme kaverukset taakse, hyppäämme kyytiin ja ajamme pois. Matkalla soitamme amerikkalaiselle perheelle, jotka viettivät joululoman saarella ja kysymme jos he haluavat auttaa meitä tarjoamaan vapauden kahdelle elämälle. Lapset ovat innoissaan ja pitävät hyvää huolta kilpikonnista, auttavat meitä mittauksessa ja tagien laitossa. Auringon laskiessa katsomme kun kaverukset kipittävät kuohuavaan mereen. Hyvää matkaa.

Toissailtana vietimme upean päivän ystävämme ja työkaverimme luona saaren toisella reunalla, jossa hänellä on asunto. Pari lasia viiniä ja aitoa meksikolaista ruokaa ja tunnelmaa. Pitkään valvottu yö, hyvä ruoka, hyvää musiikkia ja ennen kaikkea - vapaus.

Pieni hetki poissa arjesta.

Pieni hetki 

Mutta sydämmelle niin suuri.

 

Elokuvaa vai Elämää?

Aamupäivä ja iltapäivä kuluvat tietokoneen ääressä, kirjoittaen, katsellen, kuunnellen. Etsien tietoa ja lukien uutisia. Hyvää ruokaa ja leffa krunaavat päivän. Saan syötyä ja maha täynnä istun alas katsomaan elokuvaa.

Ring Ring. Tämän äänen tunnistan jo...

"Meillä ois duunia samalla tienpätkällä kun viimeks, pikku-kilpparit on taas lähteneet pesästä väärään suuntaan".

Vaatteet vaihtoon, puhelin taskuun, taskulamppu toiseen käteen ja ämpäri toiseen käteen. Ja jeeppi hurisee ja kolisee alas tietä.. Ajamme läpi eloa täynnä olevan kaupungin, kello on vähän yli kahdeksan lauantai-iltana. Jokaisella jonka ohitamme on kädessään kaljapullo ja makea tuoksu tulvii sisälle ikkunoista ohittaessamme talon reunustalle kokoontuneet rastavanhukset.

Jeepin vauhti hidastuu kun lähestymme "rikospaikkaa". Pää ulos ikkunasta ja "Woop!"-huudahdus kun näen ensimmäisen pienokaisen lyllertävän tiellä. (Woop!-huudahdus on ääni, jonka pidämme aina kun ilmoitamme että olemme tulossa "kylään" tai jos meidän tarvitsee paikallistaa toisemme metsässä). Jeeppi pysähtyy niin nopeasti että kumautan pääni oven reunaan.

"Autch...."

Taskulamppu kouraan ja varovasti ulos autosta. Tuolla! Tuossa! KÄÄK! Täällä! Woop! Woop! Paljon! Tänne! Tsekkaa tuolta! Woop! Woop! Pikkuinen kerrallaan keräämme ämpärit lähes täyteen poikasia, jotka olivat tien toisella puolella olevalla rannalla kuoriutuneet pesästä ja lähteneet seuraamaan katulamppujen valoa sen sijaan että olisivat seuranneet meren valoa ja ääntä. Kolmisen tuntia kuljimme pimeillä talojen pihoilla, kulkien tietä edestakaisin etsien eksyneitä. Alkuun lähes joka kerta kun katsoit eteesi, varmistuit siitä ettei poikasia ole sillä alueella ja astuit yli niin kääntyessäsi katsomaan taaksesi siihen oli ilmestynyt yksi eksyneistä. Yli 60, lähemmäs 70 onnistuimme pelastamaan, kolme löysimme kuolleena. Laitamme poikaset yhteen ämpäreistä ja ajamme tien päädyssä olevalle rannalle - se on pimeä, eikä siellä ole katulamppuja. Kaadamme ämpärin kyljelleen ja katsomme kun pienokaiset kipittävät vapauteen.


Palaamme takaisin kotiin ja totean elokuvan katsomisen olevan tylsää äskeiseen verrattuna, sammutan tietokoneen ja kömmin nukkumaan.

Pissed off and dealing with the Hurricane...

Päivät tulevat ja menevät, lipuvat toistensa ohi tekemättä sen suurempaa numeroa. Ei ole väliä onko maanantai vai lauantai, ei ole väliä luenko koko päivän kirjaa vai olenko liikkeellä touhuamassa jotain. Se, mikä tuntuu hyvältä, on se mitä teen. Sanaa ”laiska” ei ole olemassa tässä ajassa. Jos jokin tarvitsee päivän sijasta viikon toteutuakseen, viikko siihen käytetään. Huomaan suomen kielen alkavan vaikeutua, joten elkää hermostuko ;)

Viime viikot ovat olleet alamäkeä, unettomuutta, ruokahaluttomuutta ja päänsärkyä syystä tai toisesta. Rakennusmiehet rikkovat rauhan joka päivä rakentaessaan vesisäiliöitä ja koira-aitausta. Henkinen tasapaino on kateissa ja huomaan ärsyyntyväni pienestäkin vastoinkäymisestä. Luulen odottavani kanssaeläjiltäni jotain tiettyä kunnes tajuan, että se, keneltä jotain odotan, on minä itse ja se mikä minua ärsyttää muissa, on oikeasti osa minua itseäni.

Yritän päivästä toiseen uuvuttaa itseäni fyysisellä työllä, jotta saisin edes nukuttua kunnolla mutta mikään ei tunnu auttavan. Eräs kalastaja läheiseltä saarelta ilmoittaa, että hänellä on kaksi kilpikonnaa, joille laitamme tagin ja teemme tutut mittaustyöt. Hawksbill-nuorukainen on kunnossa ja terve, mutta pieni Green sen sijaan kärsii monista kasvaimista silmien, evien ja nivusten ympärillä. Emme voi tehdä muuta kuin vapauttaa pienen ja toivoa että Häneen ei satu.

Kaikki huipentuu hurrikaaniviikonloppuun. Perjantaina alamme pakata tavaroita jätesäkkeihin ja kantamaan niitä vessan hyllyille, varastoon tai johonkin suojaisaan koloon, jossa ne eivät kastu. Lauantaille on luvattu trooppista myrskyä, luokan yksi hurrikaania. Myrsky on saanut nimen Tomas. Keskeytämme pakkaamisen ja lähdemme kaupunkiin ostamaan ruokaa varastoon. Säilyke on avainsana. Hurrikaani saattaa katkaista sähköt viikoiksi ja merenkäynti saattaa estää tuontilaivojen pääsyn saarelle, joten kaupat tyhjenevät nopeasti tuotteista jotka säilyvät ”huoneen”lämmössä. Lähdemme kaupunkiin tummien, lähes mustien pilvien saattelemana; esinäytös on alkanut. Tuuli kovenee ja pilvet tuntuvat jämähtäneen yllemme. Yksittäisiä salamoita näkyy siellä täällä. Saamme osan ostoksista tehtyä, kunnes meidät hälytetään läheisen talon pihalle, jossa samana aamuna Hawksbill kilpikonnan poikaset olivat alkaneet kuoriutua pesästään. Ajamme paikalle ja näemme paljon pienokaisia, osan autotiellä, osan pihalla, osan tien toisella puolella voimissaan ja osan kuolleina. Käytämme seuraavat kolme tuntia penkoen nurmikkoa, kääntäen kiviä ja kantoja varoen jokaista askelta, tyhjentäen viemärikoloja ja ennen kaikkea; uhmaten lähestyvää myrskyä. Etsimme auringolta ja valolta suojaan menneitä vastasyntyneitä kilpikonnan poikasia, jotka ovat niin pieniä, että mahtuvat kämmenelle. Joudumme lopettamaan etsinnät sään alkaessa käydä liian rajuksi. 36 elävää, 41 kuollutta. Laitamme elävät pienokaiset muovipussiin jossa on hieman hiekkaa ja otamme ne mukaan – vapautamme ne pimeän tullessa jotta niillä on parempi mahdollisuus selviytyä ensimmäisistä elinhetkistä meressä. Ajamme kaupunkiin tekemään vielä viimeiset ostokset, minä odotan autossa muovipussin kanssa joka kuhisee nyt jo energiaa keränneitä pienokaisia. Eihän niitä voi yksinkään jättää. Ajamme takaisin kotiin ja pakkaamme loput tavarat ja tarkastamme hurrikaanikeskukselta uusimmat uutiset: ”Lauantaina kello 14.00” siellä sanotaan ja voimme tämän illan hengittää.

Lauantaiaamu menee pakatessa loppuja tavaroita, telkiessä ikkunoita ja ovia. Joudun jättämään koirani ja muuttamaan pariksi päiväksi alas, kotini kukkulan huipulla ei ole paras paikka katsella myrskyn riepottelevan saarta. Pääni särkee ilmanpaineen takia ja nukun lähes kaksi päivää putkeen. Myrsky ohittaa saaren pohjoisesta ja me saamme vain pari tuulenpuuskaa ja sadekuuroa, mutta ei mitään vakavampaa. Saan seuraavana iltana muuttaa takaisin ylös omaan kotiin ja koirat hyppivät iloisena minua vastaan. Harmittelen että pääni särkee yhä, enkä voi muuta kuin nukkua. Tavarat ovat yhä jätesäkeissä ja painavat pöydät ovien edessä, mutta eihän meillä mikään kiire ole…

Turhautuneisuus ja ärtyneisyys on jo helpottanut ja olen onnistunut jälleen näkemään syyn olla tässä ja nyt. Pixie of the High North Park on jälleen oma itsensä.

Tunteita, joita on vaikea kuvailla sanoilla..

Huomenta. Kova sade, tuuli ja ukkonen on koetellut niin eläinten kuin ihmistenkin hermoja. Kolme päivää sähköttä ja jääkaapi kiittää. Vieläkin sataa.. Mutta se on vain sadetta, ei siis huolta. Olo on paljon parempi mitä viime postauksessa, nyt olen täällä. Sain nähdä ja kuulla Toisen ja se helpotti oloa, kiitos siitä <3

Olen oppinut sen, että kun puhelin soi, sillon liikutaan. Ensimmäisellä kerralla oli kyseessä Hawksbill nuorukainen, joka oli jäänyt vahingossa jumiin kalastajan verkkoon. "Tuutteko mittaamaan, laittamaan sille tägin ja vapauttaan?" Wroom ja jeeppi käynnistyy taas. Ajamme puolisen tuntia toiselle puolelle saarta ja näemme nuoren, noin 25-30 -vuotiaan hawksbillin odottamassa puun juurella. Ensimmäiseksi kastelemme sen ja tutkimme vauriot - pienokainen on kunnossa. Strategiset mitat - leveys ja pituus, tägi evään ja kilppari syliin. Kävelemme vähän matkaa laiturille ja "lastaamme" kilpikonnan ja itsemme paattiin. Ajamme ulos satamasta kauas merelle, jossa vapautamme kilpikonnan sinne missä sen kuuluukin olla. Kiitos ja näkemiin.

Seuraava päivä ja uusi puhelinsoitto. "Täällä on sokee kilpikonna, varmaankin lajia Green, mitä sille tehdään?" Wroom - tiedämme mistä tämä ääni lähtee. Ajamme hetken ja tapaamme vanhan kalastajan joka oli noukkinut ympyrää uivan kilpikonnan läheisestä sameasta laguunista. "Ei se päässyt sieltä pois ja se näyttää olevan sokea". Katsomme kilpikonnaa, katsomme toisiamme ja toteamme: "Joop, jos me otetaan se mukaan, näytetään eläinlääkärille ja vapautamme kun saamme sen silmät kuntoon, käykö?" "Tietysti, viekää, se kärsii" -kuuluu vastaus vanhan kalastajan suusta. Istun autoon ja kilpikonna lasketaan syliini. Kyllä. Luit oikein, jatkamme matkaa eläinlääkärille kilpikonna sylissäni. Kun pääsemme perille, ihmettelemme kaikki miten tämä on voinut tapahtua; kilpikonna ei ole Green vaan Olive tai Kemp Ridley, laji jota ei täällä päin pitäisi olla. Erittäin uhanalainen ja kaunis tapaus. Vau. Ja hän on kunnossa, ei sokea vaan sekaisin mutaisesta vedestä.. Mittaamme ja laitamme tägit tähänkin kaveriin, otamme kuvia jotta voimme lähettää ne ylipoistolle ja varmistua lajista, ajamme takaisin kotiin (kilpikonna sylissä) ja vapautamme sen turvassa omalla rannallamme. Menemme veteen ja kilpikonna lasketaan vapaaksi. Seuraamme sitä hetken kunnes se katoaa näköpiiristä sulavalla uintityylillään. Emme näe sitä enää mutta tiedämme kuka hän on - hän on Pixie.