24. maaliskuuta 2011

Ain laulain työtäs tee...

Maanantaina alotettiin yöpartiointi rannalla.. Iltakahdeksasta aamuun. Joka tunti ylös ulos ja lenkille.

Ensimmäinen yö; 
kutkuttava tunne sisällä, jos tänään jo heti näkisi mahtavan merinahkakilpikonnan. Kävely pehmeässä hiekassa tuntuu helpolta ja kuu valaisee rannan niin että voi kulkea ilman otsalamppua. Kuuntelen merne kohinaa, aaltoja jotka lyö voimalla rantaan. Mitään ei näy. Luen muutaman luvun kirjaa partioiden välissä, juon muutaman kupin kahvia, kuuntelen musiikkia ja rakennan hiekkalinnoja.
Yön tunnit tuntuvat pitkiltä ja väsymys alkaa painaa silmiä neljän aikaan aamuyöstä.
Muutama kävely vielä päästä päähän ja kohti kotia, jalat tuntuvat raskailta ja paluumatkan suuri ylämäki pistää hengästyttämään. Kotona odottaa energiaa täynnä oleva pieni pentu joten ihan vielä ei pääse nukkumaan, on vietävä toinen lenkille ja antaa aamupalaa. 

Toinen yö;
Vettä sataa niin maan perkeleesti (kuiva kausi my ass) mutta odotamme toiveikkaana sateen loppumista. Eikä mitä kun yltyy vaan.
Nukahdan sänkyyn ennen yhdeksää ja joka kerta kun herään, kuulen sateen jatkuvan ja jatkan unia. Laitan kellon soimaan aamukuudelta, jolloin kävelemme tarkastamaan rannan ennen aurinkoa ja ihmisiä. Tie on mutainen ja märkä, housunpuntit polviin asti mudassa ja hiekassa, matka tuntuu kestävän kauemmin kuin yleensä. Ei kilpikonnia rannalla, emme siis menettäneet mitään. 
Huokamme helpotuksesta ja aloitamme matkan takaisin kotiin toisen rannan kautta, 
sielläkään ei mitään. Noh, ehkä ensi yönä.

Kolmas yö;
Tie on liian mutainen ja liukas ajaa autolla alas joten kävelemme tarvikkeineen kaikkineen rannalle. Pilvet uhkaavat sadetta niskaamme mutta emme kastu. Pieniä kuuroja lukuunottamatta sää oli meidän puolellamme. Väsyttää sekä sisäisesti että ulkoisesti, lihakset ja pää on jumissa.
Luen hieman ja istun vedenrajassa katsellen ja kuunnellen aaltoja.
Tänä yönä väsyttää, keho ei vielä ole tottunut tähän, kyllä tää tästä.
Ja jälleen joudumme taivaltamaan kotiin ilman kilpikonnan vierailua. Kotiinpaluuta odottaa jälleen yksi innokas pieni pentu mutta olen liian väsynyt kävelemään enää askeltakaan. Kymmenen tunnin liikkumisen jälkeen jalat anovat lepoa ja heittelen pienelle hetken aikaa luuta pihalla ja jätän telmimään muiden koirien kanssa ulos. 
...Ensi yönä mennään taas...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti