Turhautumista, energiavajetta, ikävää..

Parin viikon aikana ei olla tehty mitään – vai oisko jo kolmatta viikkoa. Ollaan puhuttu asioista joita tarvii tehdä, mutta siihen se on jäänytkin. Stressitaso alkaa nousta liian suureksi kun tehtävien asioiden pino vaan kasvaa ja kasvaa. Ei tunnu edes olevan energiaa tehdä mitään kun joka päivä puhutaan uusista ideoista ja siitä mitä voitaisiin tehdä. Pitää päättää niistä viidestäsadastakahdestakymmenestäkuudesta asiasta se yksi josta alottaa. Mutten saa tehdä oikeastaan mitään yksin joten se rajoittaa oikeastaan kaikkea… Ikävä Toista on kasvanut kahden viikon aikana paljon ja ehkä se on uutuuden viehätyksen katoaminen ja arkirutiinien vakiintuminen jotka herättävät halun lähteä, liikkua, matkustaa, olla olematta paikallaan. Kolme kuukautta tuntuu olevan raja mun kärsivällisyydelle – olin sitten Karibian auringossa tai Suomen lumipyryssä…

Nostettiin kissa pöydälle toissapäivänä ja päätettiin muutama deadline ja karsittiin ideoiden listaa. Sain suuni auki myös siitä, että alan olla kärsimätön ja turhautunut siihen, ettei oikeasti ole mitään tekemistä - vaikka kuinka ideoidaan ääneen. Sain myös selville etten ollut ainoa joka ei ollut tyytyväinen tilanteeseen ja työskentelyilmapiiri on paljon parempi ja suotuisampi avoimelle keskustelulle ja työnteolle. Nyt ei enää tunnu niin paljoa siltä että olis pakko liikkua…Ilmapiiri on kuitenkin yhä odottava, mutta toiveikkaampi mitä pari päivää sitten. Joulukuussa varmistuu yhden työtiimin jäsenen tulo ja pari muuta asiaa, joten siihen asti etenemme hitaasti. Saimme jaettua ja täsmennettyä kunkin työtehtäviä, eikä puhutut ideat tunnu enää utopistisilta haaveilta joita ”voitais tehdä”. Alkuvuodesta alamme tehdä hommia tiuhempaa tahtia ja sen kuuleminen helpotti nykyistä tilannetta – ei tarvitse enää herätä joka päivä odottamaan josko tänään tapahtuisi jotain. Keskitymme nyt valmisteluihin, konkreettisiin suunnitelmiin ja saamme aikaiseksi ”mustaa valkoisella”. Kyllä tää tästä lähtee. 

Update: heti kun sain tekstin valmiiksi, puhelin soi ja ääni kertoi toisessa päässä että on taas yksi pikkuinen pelastettavana, "ja sillon liikkuu liikkuu liikkuu" ;)

Valloitetaan Chapeau Carre!

Sunnuntai-aamu 06:30, hietasääsket järsivät käsiäni ja herään kipuun. Noh, kello olisi soinut puolen tunnin päästä jokatapauksessa. Nousen ylös ja istahdan terassin portaalle, ilma tuoksuu unelle ja yölle. Yön äänet hiljentyvät ja aamun äänet alkavat soida kirkkaana. Kuppi kahvia ja puuroa. Pakkaan reppuun ison pullon vettä ja banaanin, kuusi naulaa, vasaran ja spray-pullon tummanpunaista maalia. Matkaamme kohti Chapeau Carren huippua.

Ajamme ryminällä alas vuoren rinnettä aamuauringon noustessa ja noukimme matkalla vuoren juurelle kaverimme (nimeän hänet tässä Samiksi) läheisestä kylästä. Tapaamme perillä turismi-osaston johtajan ja hänen lapsensa - matka voi alkaa. Naulaamme opaskylttejä matkan varrelle, spray-maalaamme punaisia kilpikonna-siluetteja näyttämään tietä, kuuntelemme kun Sam kertoo meille rohdoskasvien käyttötarkoitusta, näyttää hedelmiä joita voi syödä. ja nimeää jokaisen puun ja kukkasen jonka osoitamme. Sam näyttää minulle myös kasvin, jonka siemenkotelon nestettä voi käyttää liimana. Huippua. Nappaan reppuun muutaman oksan joista valmistan myöhemmin teetä. Puolessavälissä matkaa tapaamme 71-vuotiaan, alunperin saksalaisen miehen, joka opastaa meidät huipulle. Hän vaikuttaa mukavalta vanhalta mieheltä ja käymme keskustelua muun muassa uskonnosta ja lähestyvästä joulusta. Myöhemmin kävi ilmi, että hän työskenteli natsi-saksalle toisen maailmansodan aikana, eikä osoittanut pienintäkään katumusta teoistaan...

Matka huipulle on jyrkempi mitä odotin. Ylitämme heinäniityn ja tulemme suurelle lammelle puiden suojassa. Näkymä on hieman samanlainen kuin kiivettäessä High North Peakille. Lepäämme hetken ja jatkamme matkaa. Matkaamme hetken metsässä ja ylitämme jälleen avaran niityn. Maisema edessä on mahtava. Viimein pääsemme viimeiselle osuudelle, josta erittäin jyrkkä metsäpolku vie meidät huipulle. Näkymä huipulta on Upea. Näemme Grenadalle saakka, sillä ilma on kirkas ja taivas on pilvetön. Huipulla lentää keltaisia perhosia, sekä yksi tummanruskea kaunotar valkoisine pilkkuineen. Yritin ottaa Hänestä kuvan, mutta Hän oli liian kaunis kuvattavaksi. 

Kotiin palattuamme toteamme mereen hyppäämisen olevan paras vaihtoehto seuraavalle toimenpiteelle. Nappaan snorklausvälineeni kainaloon ja tepastelen alas meren rantaan. Aallot lyövät rantakalliota kahden metrin korkuisina ja käännyn kannoillani. Ehkä suihku riittää sittenkin.

Pissed off and dealing with the Hurricane...

Päivät tulevat ja menevät, lipuvat toistensa ohi tekemättä sen suurempaa numeroa. Ei ole väliä onko maanantai vai lauantai, ei ole väliä luenko koko päivän kirjaa vai olenko liikkeellä touhuamassa jotain. Se, mikä tuntuu hyvältä, on se mitä teen. Sanaa ”laiska” ei ole olemassa tässä ajassa. Jos jokin tarvitsee päivän sijasta viikon toteutuakseen, viikko siihen käytetään. Huomaan suomen kielen alkavan vaikeutua, joten elkää hermostuko ;)

Viime viikot ovat olleet alamäkeä, unettomuutta, ruokahaluttomuutta ja päänsärkyä syystä tai toisesta. Rakennusmiehet rikkovat rauhan joka päivä rakentaessaan vesisäiliöitä ja koira-aitausta. Henkinen tasapaino on kateissa ja huomaan ärsyyntyväni pienestäkin vastoinkäymisestä. Luulen odottavani kanssaeläjiltäni jotain tiettyä kunnes tajuan, että se, keneltä jotain odotan, on minä itse ja se mikä minua ärsyttää muissa, on oikeasti osa minua itseäni.

Yritän päivästä toiseen uuvuttaa itseäni fyysisellä työllä, jotta saisin edes nukuttua kunnolla mutta mikään ei tunnu auttavan. Eräs kalastaja läheiseltä saarelta ilmoittaa, että hänellä on kaksi kilpikonnaa, joille laitamme tagin ja teemme tutut mittaustyöt. Hawksbill-nuorukainen on kunnossa ja terve, mutta pieni Green sen sijaan kärsii monista kasvaimista silmien, evien ja nivusten ympärillä. Emme voi tehdä muuta kuin vapauttaa pienen ja toivoa että Häneen ei satu.

Kaikki huipentuu hurrikaaniviikonloppuun. Perjantaina alamme pakata tavaroita jätesäkkeihin ja kantamaan niitä vessan hyllyille, varastoon tai johonkin suojaisaan koloon, jossa ne eivät kastu. Lauantaille on luvattu trooppista myrskyä, luokan yksi hurrikaania. Myrsky on saanut nimen Tomas. Keskeytämme pakkaamisen ja lähdemme kaupunkiin ostamaan ruokaa varastoon. Säilyke on avainsana. Hurrikaani saattaa katkaista sähköt viikoiksi ja merenkäynti saattaa estää tuontilaivojen pääsyn saarelle, joten kaupat tyhjenevät nopeasti tuotteista jotka säilyvät ”huoneen”lämmössä. Lähdemme kaupunkiin tummien, lähes mustien pilvien saattelemana; esinäytös on alkanut. Tuuli kovenee ja pilvet tuntuvat jämähtäneen yllemme. Yksittäisiä salamoita näkyy siellä täällä. Saamme osan ostoksista tehtyä, kunnes meidät hälytetään läheisen talon pihalle, jossa samana aamuna Hawksbill kilpikonnan poikaset olivat alkaneet kuoriutua pesästään. Ajamme paikalle ja näemme paljon pienokaisia, osan autotiellä, osan pihalla, osan tien toisella puolella voimissaan ja osan kuolleina. Käytämme seuraavat kolme tuntia penkoen nurmikkoa, kääntäen kiviä ja kantoja varoen jokaista askelta, tyhjentäen viemärikoloja ja ennen kaikkea; uhmaten lähestyvää myrskyä. Etsimme auringolta ja valolta suojaan menneitä vastasyntyneitä kilpikonnan poikasia, jotka ovat niin pieniä, että mahtuvat kämmenelle. Joudumme lopettamaan etsinnät sään alkaessa käydä liian rajuksi. 36 elävää, 41 kuollutta. Laitamme elävät pienokaiset muovipussiin jossa on hieman hiekkaa ja otamme ne mukaan – vapautamme ne pimeän tullessa jotta niillä on parempi mahdollisuus selviytyä ensimmäisistä elinhetkistä meressä. Ajamme kaupunkiin tekemään vielä viimeiset ostokset, minä odotan autossa muovipussin kanssa joka kuhisee nyt jo energiaa keränneitä pienokaisia. Eihän niitä voi yksinkään jättää. Ajamme takaisin kotiin ja pakkaamme loput tavarat ja tarkastamme hurrikaanikeskukselta uusimmat uutiset: ”Lauantaina kello 14.00” siellä sanotaan ja voimme tämän illan hengittää.

Lauantaiaamu menee pakatessa loppuja tavaroita, telkiessä ikkunoita ja ovia. Joudun jättämään koirani ja muuttamaan pariksi päiväksi alas, kotini kukkulan huipulla ei ole paras paikka katsella myrskyn riepottelevan saarta. Pääni särkee ilmanpaineen takia ja nukun lähes kaksi päivää putkeen. Myrsky ohittaa saaren pohjoisesta ja me saamme vain pari tuulenpuuskaa ja sadekuuroa, mutta ei mitään vakavampaa. Saan seuraavana iltana muuttaa takaisin ylös omaan kotiin ja koirat hyppivät iloisena minua vastaan. Harmittelen että pääni särkee yhä, enkä voi muuta kuin nukkua. Tavarat ovat yhä jätesäkeissä ja painavat pöydät ovien edessä, mutta eihän meillä mikään kiire ole…

Turhautuneisuus ja ärtyneisyys on jo helpottanut ja olen onnistunut jälleen näkemään syyn olla tässä ja nyt. Pixie of the High North Park on jälleen oma itsensä.