Päivät tulevat ja menevät, lipuvat toistensa ohi tekemättä sen suurempaa numeroa. Ei ole väliä onko maanantai vai lauantai, ei ole väliä luenko koko päivän kirjaa vai olenko liikkeellä touhuamassa jotain. Se, mikä tuntuu hyvältä, on se mitä teen. Sanaa ”laiska” ei ole olemassa tässä ajassa. Jos jokin tarvitsee päivän sijasta viikon toteutuakseen, viikko siihen käytetään. Huomaan suomen kielen alkavan vaikeutua, joten elkää hermostuko ;)
Viime viikot ovat olleet alamäkeä, unettomuutta, ruokahaluttomuutta ja päänsärkyä syystä tai toisesta. Rakennusmiehet rikkovat rauhan joka päivä rakentaessaan vesisäiliöitä ja koira-aitausta. Henkinen tasapaino on kateissa ja huomaan ärsyyntyväni pienestäkin vastoinkäymisestä. Luulen odottavani kanssaeläjiltäni jotain tiettyä kunnes tajuan, että se, keneltä jotain odotan, on minä itse ja se mikä minua ärsyttää muissa, on oikeasti osa minua itseäni.
Yritän päivästä toiseen uuvuttaa itseäni fyysisellä työllä, jotta saisin edes nukuttua kunnolla mutta mikään ei tunnu auttavan. Eräs kalastaja läheiseltä saarelta ilmoittaa, että hänellä on kaksi kilpikonnaa, joille laitamme tagin ja teemme tutut mittaustyöt. Hawksbill-nuorukainen on kunnossa ja terve, mutta pieni Green sen sijaan kärsii monista kasvaimista silmien, evien ja nivusten ympärillä. Emme voi tehdä muuta kuin vapauttaa pienen ja toivoa että Häneen ei satu.
Kaikki huipentuu hurrikaaniviikonloppuun. Perjantaina alamme pakata tavaroita jätesäkkeihin ja kantamaan niitä vessan hyllyille, varastoon tai johonkin suojaisaan koloon, jossa ne eivät kastu. Lauantaille on luvattu trooppista myrskyä, luokan yksi hurrikaania. Myrsky on saanut nimen Tomas. Keskeytämme pakkaamisen ja lähdemme kaupunkiin ostamaan ruokaa varastoon. Säilyke on avainsana. Hurrikaani saattaa katkaista sähköt viikoiksi ja merenkäynti saattaa estää tuontilaivojen pääsyn saarelle, joten kaupat tyhjenevät nopeasti tuotteista jotka säilyvät ”huoneen”lämmössä. Lähdemme kaupunkiin tummien, lähes mustien pilvien saattelemana; esinäytös on alkanut. Tuuli kovenee ja pilvet tuntuvat jämähtäneen yllemme. Yksittäisiä salamoita näkyy siellä täällä. Saamme osan ostoksista tehtyä, kunnes meidät hälytetään läheisen talon pihalle, jossa samana aamuna Hawksbill kilpikonnan poikaset olivat alkaneet kuoriutua pesästään. Ajamme paikalle ja näemme paljon pienokaisia, osan autotiellä, osan pihalla, osan tien toisella puolella voimissaan ja osan kuolleina. Käytämme seuraavat kolme tuntia penkoen nurmikkoa, kääntäen kiviä ja kantoja varoen jokaista askelta, tyhjentäen viemärikoloja ja ennen kaikkea; uhmaten lähestyvää myrskyä. Etsimme auringolta ja valolta suojaan menneitä vastasyntyneitä kilpikonnan poikasia, jotka ovat niin pieniä, että mahtuvat kämmenelle. Joudumme lopettamaan etsinnät sään alkaessa käydä liian rajuksi. 36 elävää, 41 kuollutta. Laitamme elävät pienokaiset muovipussiin jossa on hieman hiekkaa ja otamme ne mukaan – vapautamme ne pimeän tullessa jotta niillä on parempi mahdollisuus selviytyä ensimmäisistä elinhetkistä meressä. Ajamme kaupunkiin tekemään vielä viimeiset ostokset, minä odotan autossa muovipussin kanssa joka kuhisee nyt jo energiaa keränneitä pienokaisia. Eihän niitä voi yksinkään jättää. Ajamme takaisin kotiin ja pakkaamme loput tavarat ja tarkastamme hurrikaanikeskukselta uusimmat uutiset: ”Lauantaina kello 14.00” siellä sanotaan ja voimme tämän illan hengittää.
Lauantaiaamu menee pakatessa loppuja tavaroita, telkiessä ikkunoita ja ovia. Joudun jättämään koirani ja muuttamaan pariksi päiväksi alas, kotini kukkulan huipulla ei ole paras paikka katsella myrskyn riepottelevan saarta. Pääni särkee ilmanpaineen takia ja nukun lähes kaksi päivää putkeen. Myrsky ohittaa saaren pohjoisesta ja me saamme vain pari tuulenpuuskaa ja sadekuuroa, mutta ei mitään vakavampaa. Saan seuraavana iltana muuttaa takaisin ylös omaan kotiin ja koirat hyppivät iloisena minua vastaan. Harmittelen että pääni särkee yhä, enkä voi muuta kuin nukkua. Tavarat ovat yhä jätesäkeissä ja painavat pöydät ovien edessä, mutta eihän meillä mikään kiire ole…
Turhautuneisuus ja ärtyneisyys on jo helpottanut ja olen onnistunut jälleen näkemään syyn olla tässä ja nyt. Pixie of the High North Park on jälleen oma itsensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti