Missä olen? Kuka olen?

Kuivuus alkaa nakertaa pikkuhiljaa saarta, viikko mentiin ilman sateen pisaraakaan mutta onneksi taivas repesi vähän aika sitten. Tulee. Salamoi. Sade hakkaa pihaa ja puita ankaralla voimalla. Istun terassilla ja kuuntelen.

                                                                                  

Ropinaa. Tippoja. Jyrähdystä.

                                                                                                                                          

Päivät täällä sulautuvat toisiinsa, en enää tiedä onko maanantai vai lauantai eikä sillä ole merkitystä. Se, millä on merkitystä on se, että herään joka aamu, hengitän ja elän elämääni sen sijaan että antaisin jonkun muun elää sitä puolestani. Luen. Soitan kitaraa. Tunnelma on odottava, kunnes puhelin soi ja saamme tietää, että työviisumihakemukseni on hyväksytty. "Oletko valmis olemaan täällä ensi vuoden heinäkuuhun asti?" -kysyy ääni puhelimen toisessa päässä. Hymyilen. Nyt taidan olla.

Huomaan edelleen joka päivä taistelevani itseäni irti Suomesta. Kaikesta siitä, mikä minua siellä tukahdutti, piti paikoillaan ja pakotti mukautumaan siihen, mikä on "hyväksyttävää" ja mitä "meidän pitää tehdä". Olen vielä juurtunut liikaa ja haluan irti. Irti. Ikäänkuin meidän välillämme olisi köysi jossa on solmu - mitä kauemmas menen ja mitä enemmän vedän, sitä tiukemmalle solmu kiristyy ja kuristaa minua otteessaan. Päivä kerrallaan, askel kerrallaan. Tovin kuluttua toivon myös ikäväni rakastani ja ystäviä kohtaan olevan tunne joka inspiroi ja vie eteenpäin, eikä tunne, joka aiheuttaa huolen ja kaipuun. Tiedän että olette kaikki kunnossa, huolehdin turhaan :)

 

                 I want to See with my eyes closed.

                   I want to Hear without my ears.

      I want to Feel with my heart

instead of my skin. 

                     When I See, Hear and Feel; 

                           that's when I fly free.

 

 

 

Up up and away!

Tervetuloa Kipeiden Jalkojen ja Palaneiden Nenien kerhoon Carriacoulle!

Lähdettiin Sunnuntaina vaeltamaan kohti High North Parkin huippua (955 jalkaa meren pinnan yläpuolella) läpi heinikon, läpi vanhan metsän ja kera tuhansien itikoiden, hämähäkkien ja liskojen. Matka alkoi Octopuss Suiten terassilta; reppuun pari litraa vettä, kamera, vaihtosukat justincase ja t-paita. Hei hei koirille ja kohti huipun juurta kivistä vuoristohiekkatietä pitkin. "Okei, polku huipulle alkaa tästä"

Ai niin mistä?

Pusikkoon vaan. Machetti viuhuu nenän edessä ja matka etenee hitaasti mutta varmasti. Päästään läpi heinikon ja eksytään hetkeksi. "Mihis helvetiin se polku meni?"

Edelleen: Niin mikä _polku_?

Ah, täällähän se. Taas rämpimistä, kumartumista, oksien yli hyppelyä ja kas, nyt minäkin näen sen polun josta puhuttiin jo kilometri sitten! Saavumme vanhaan metsään, jonka puut täyttävät ja viilentävät. Maisema on välillä kuin sadusta. Valo saavuttaa maan pinnan siellä täällä lehtien lomasta ja maa vilisee liskoja. Joka toisella askeleella kuulen, kuinka linnut lähtevät puiden latvasta lentoon ja metsään palaa hiljaisuus.

Saavumme alemmalle huipulle ja pysähdymme hetkeksi. Tuuli viilentää ihoa ja vesi maistuu hyvältä. Matka jatkuu. Ylemmäs, ylemmäs, mennään mennään, tuu jo!?

Ohitamme pienen lammen, jonka pinta on täynnä pieniä vihreitä lehtiä, vettä ei näy ollenkaan. Saavumme vihdoin huipulle. Vau. Päivä on hieman liian kirkas ja sumuinen, mutta pystyn näkemään Grenadan, pääsaaren josta lauttamatka kestää hieman yli kaksi tuntia. Maisema on upea. Pystyn näkemään melkein koko saaren, Petit Martinique jää vasemmalle puolelle, turkoosin sininen meri ympäröi kaikkea. Nyt saa hengittää.

Voi helvetti, meidän pitää päästä alaskin. Noh, ei kun pöheikköön vaan, nähdään alhaalla! Matkalla meitä vastaan tulee Morocoy (maakilpikonna), sekä iso Rupikonna, varmaan matkalla lammelle juomaan ja viilentymään - hyvää matkaa ylöspäin!

...

Tänään käytiin rokottamassa ja madottamassa kyläläisten koiria eilen saapuneen eläinlääkärin kanssa. Yksi koirista melkein nielas mut, mut ei panikoida :)Huomenna uusi päivä, uusi aurinko ja uudet askeleet perhosten tanssissa. Pitäkää huolta <3

Just another day for you...you and me in paradise..tin ti din tin di dii dii dii..

Puhelin soi. "Pian pian pian kamppeet niskaan, nähdään autolla sekunnin päästä!" TuutTuutTuut. Täh? Sekunnit kuluu kunnes tajuan; AI vaatteet niskaan ja menoks, selvä! Jeeppi käynnistyy murahten ja ajamme vuoren rinnettä niin lujaa alas että kaikki mikä oli irti, löytyy todennäkösesti nyt tuolta tien vierustalta.. On mahdotonta yrittää kysyä mitään siinä ryskeessä. Kurvaamme kaupunkiin ja nousemme autosta, pari juoksuaskelta. "Huoh". Noniin. Mistä on kyse?

Mies kävelee luoksemme ja nappaa meitä hihasta; "Tulkaa". Hän pitää kädessään pientä lasipurkkia jossa on juuri syntynyt hawksbill-kilpikonnan poikanen. "Joku astui sen päälle, sen silmä on turvonnut ja kilpi vähän lytyssä, eihän se kuole?" Pari rauhoittavaa sanaa miehelle, pienokainen kämmenelle, kämmen pahvilaatikkoon ja takaisin autoon ja ylös vuoren rinnettä. "Nyt sun täytyy kyllä ajaa vähän hiljempaa etten pudota pikkusta".

Perillä tutkimme pienen ja toteamme sen olevan aktiivinen ja hyväkuntoinen kaveri, silmä on vähän turvonnut ja kilvessä on lommo mutta ei merkittävä. Pienokainen veteen odottamaan pimeää jotta sen voi vapauttaa. Aurinko laskee, taivas täyttyy kirkkaan keltaisesta ja oranssista väristä, se on tulessa. Kun kääntää pään, näkee tummansiniset, lähes mustat pilvet, joita koristaa älyttömän kirkas sateenkaari vierellään toinen vähän himmeämpi. Tätä kestää 15 minuuttia. Ja joku kehtaa sanoa että "Tämä on vain maapallo".

Life as we see it.

Stay tuned for more..

Miip!

”Kaikkia matkustajia pyydetään nousemaan koneeseen” ja matka alkaa. Hetken kuluttua ikkunasta näkyy Norjan vuonot, jyrkänteet, mahtavat kalliot ja siistin, koskemattoman näköinen luonto. Reykjavik. Islannissa ollaan. Kalliota ja sammalta niin pitkälle kun näkee (älkääkä alkako, mä näen ihan hyvin!), muutama ”hassu” kraatteri siellä täällä ja teitä, joita pitkin ajaessa kannattaa olla valpas, en oo koskaan nähny yhtä pitkää _suoraa_ ajotietä. Reykjavikissa sataa. Pilvet ovat tummia, lähes mustia ja ihmiset väsyneen näköisiä. Mistähän se oma kone lähtee?

Koneessa taas. Vähän elokuvia ja Family Guyta, harmi ettei Simpsoneita ollu tällä lennolla, vähän niitä jo odotin.. Ohitamme Grönlannin eteläkärjen ja voi herranjestas sentään! Mitä hittoa?! Onko maapallolla oikeesti tuon näköstä jossain?! Tää on näitä leuka-tippui-maahan-näkymiä, joita katsellessa ei voi kun vaan änkyttää ja pudistaa päätä; tummia korkeita vuoria lumihatulla koristelluina, täysin kirkkaan vaalean- ja tummansinistä vettä ja auringon kimaltelua joka hemmetin kohdassa. Vau. Meressä oli paljon jääkimpaleita/-lauttoja (joita erehdyksessä taisin luulla laivoiksi/hylkeiksi/kukatietäämiksi. )

Laukut heitetty kahdesti ympäri, ei muuta kun hymyä naamaan ja pakkaamaan ne uudestaan. Rinkka saanut kauniin ”security check”-tarrankin jo ! New Yorkissa tapahtuu jotain todella kummaa, jengi taputtaa ja huutaa jotain ihan hulluna, ei mitään tietoa.. Toivottavasti pysyvät kaukana musta.. Nyt odotellaan vaan aamukoneen lähtöä Miamiin, sieltä vielä vähän matkaa taitettavana mutta eiköhän tää tästä. New York - Miami; isoja taloja joiden takapihalla on TATTADAA: Tenniskenttä ja uima-allas. Kyllä. Uskomatonta..

Meri näyttää pehmeältä asfaltilta koneen ikkunasta. Näyttää sille että jos siihen heittäis pallon tai jotain raskaampaa, se menis hiukan matkaa pinnasta alaspäin ja ponnahtais takas ylös.. Omituista.

Kohti Barbadosta; koneessa on niin helvetin kylmä että vois luulla olevansa menossa Alaskaan tai jotain. Koneenvaihto ja kohti Grenadaa. Tuttua maisemaa alkaa näkyä ikkunasta ja ekan kerran matkan aikana tiedänmihin mennä. Tai sitten en. Eksyin TAAS Barbadoksen kentällä ja jonotin turhaan maahanmuuttoviranomasen tiskille. Hienoa. Mutta Grenadalle päästiin, kone oli melkein tyhjä ja tuntui idioottimaiselta lentää isolla koneella vain muutaman matkustajan tähden..

Vaikeudet alkoivat Grenadalla. Ei viisumia vielä, ei paluulippua, maahanmuuttoviranomainen totesi vaan että "kaivahan tyttö luottokorttis esille, et voi tulla maahan ilman paluulippua". Ens tiistaina takas. Mitä helvettiä. Soittorinki perille ja hullua paperisotaa viisumin saamiseksi ajoissa. Tilanne näytää hyvältä mutta ei nuolasta ennen kun tipahtaa..

Stay Tuned for the next Episode...

Pidetään huoli <3