Kuivuus alkaa nakertaa pikkuhiljaa saarta, viikko mentiin ilman sateen pisaraakaan mutta onneksi taivas repesi vähän aika sitten. Tulee. Salamoi. Sade hakkaa pihaa ja puita ankaralla voimalla. Istun terassilla ja kuuntelen.
Ropinaa. Tippoja. Jyrähdystä.
Päivät täällä sulautuvat toisiinsa, en enää tiedä onko maanantai vai lauantai eikä sillä ole merkitystä. Se, millä on merkitystä on se, että herään joka aamu, hengitän ja elän elämääni sen sijaan että antaisin jonkun muun elää sitä puolestani. Luen. Soitan kitaraa. Tunnelma on odottava, kunnes puhelin soi ja saamme tietää, että työviisumihakemukseni on hyväksytty. "Oletko valmis olemaan täällä ensi vuoden heinäkuuhun asti?" -kysyy ääni puhelimen toisessa päässä. Hymyilen. Nyt taidan olla.
Huomaan edelleen joka päivä taistelevani itseäni irti Suomesta. Kaikesta siitä, mikä minua siellä tukahdutti, piti paikoillaan ja pakotti mukautumaan siihen, mikä on "hyväksyttävää" ja mitä "meidän pitää tehdä". Olen vielä juurtunut liikaa ja haluan irti. Irti. Ikäänkuin meidän välillämme olisi köysi jossa on solmu - mitä kauemmas menen ja mitä enemmän vedän, sitä tiukemmalle solmu kiristyy ja kuristaa minua otteessaan. Päivä kerrallaan, askel kerrallaan. Tovin kuluttua toivon myös ikäväni rakastani ja ystäviä kohtaan olevan tunne joka inspiroi ja vie eteenpäin, eikä tunne, joka aiheuttaa huolen ja kaipuun. Tiedän että olette kaikki kunnossa, huolehdin turhaan :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti