Täällä on myös päiviä jotka ois voinu skipata..

Aamu alkaa kirosanoilla. Koirat kuulevat jotain ja ryntäävät ulos - haukkuen ensin päättömästi sisällä. "Sisällä ei haukuta" -koulutus ei selvästikään ole mennyt perille. Vieläkään. Nousen istumaan ja nostan moskiittoverkkoa jotta pääsen ulos sängystä. En ylös vaan ulos. *riiiiiiiips* verkko repeää hieman ja näen että se on tarrautunut sängyn reunaan. Hienoa.

Kun pääsen ylös sängystä, koirat jolkottelevat takaisin sisälle - hiljaa. Yksi menee omalle paikalle toisen sängyn päälle, kiertyy kippuralle, toinen menee sänkyni alle ja huokaisee syvään, kolmas jää loikoilemaan aamuaurinkoon terassille. On äärettömän lähellä etten ala juosta ympäri taloa haukkuen ja huutaen. "Jos minä en nuku, ette nuku tekään" on ensimmäinen ajatukseni kun näen että aurinko on vasta nousemassa joten kello ei ole vielä edes kuutta.

Laahustaessani keittiöön osun ainakin kymmeneen hämähäkinseittiin ja jaloissani pyörii hyttysiä. Keittiö on erillinen rakennus pihan toisella puolella, joten joka-aamuinen hämähäkinverkko-rumba ei jaksa enää ärsyttää. Olen viikkojen saatossa oppinut laittamaan kaiken syömäkelpoisen jääkaappiin, jos se ei ole peltipurkissa tai kipossa, jossa on kierrekorkki, sillä joka yö siellä vierailee opossumi jos toinenkin. Olen viikkojen aikana menettänyt myös kuusi tiskaus-sientä (jota nykyään säilytän tyhjentyneessä kahvitölkissä johon kaiversin ilmareikiä linkkuveitsellä), kaksi palaa pesusaippuaa (jota nyt säilytän lautasella, jonka päälle laitan kulhon), lukemattoman määrän spaghettia ja pastaa (jotka nyt ovat jääkaapin alalokerossa), sekä puolipurkkia kaakaojauhetta (jonka kansi on nyt teipattu kiinni). Käyn siis sotaa opossumien kanssa ja tänä aamuna ne olivat hyökänneet minua vastaan järeämmillä aseilla.

Pysähdyin keittiön ovelle ja kiroilin suomeksi. Tiedätte varmaan ensimmäisen kirosanan joka suustani pääsi joten sitä on turha erikseen kertoa... Muiden jälkien siivoamisen kokemuksen perusteella keittiö näytti siltä, että ensin siellä oltiin pelattu sotaa ulosteilla, sitten kaikessa siinä heitettyjen ulosteiden päällä oli tanssittu valssia. Hyllyllä ja tiskipöydällä oli tehty uudelleen järjestämistä kaatamalla purkkeja ja kaiken tämän päätteeksi tepasteltu puhtaiden astioiden päällä likaisilla tassuilla. Kiitos ja kumarrus.

Keitin vahvan kupin kahvia ja poistuin keittiöstä tekemättä mitään. Istuin terassille ja join aamukahvini kaikessa rauhassa. "Pakko se on siivota" ajattelin ja nousin hakemaan moppia. Hanasta ei tullut vettä. Voinytperkelesentään. En ollut eilen muistanut pumpata vettä. Pumppu päälle ja puoli tuntia odottelua. Sain keittiön siivottua ja täytin koirien vesikipot uudelleen, koska nekin oli pestävä. Kurkkaan vesikipon pohjalle ja mitäs näenkään; moskiittojen toukkia. Novoihelvetti sentään. Moskiitot on jotenkin päässy vesitankkiin ja muninut sinne ja nyt siellä on moskiittoja. Kiva! Ei muuta kun hakemaan pikkufisuja alakerrasta jotka heitetään tankkiin ja ne syö kaikki toukat.

Pyykinpesukaan ei ollut hyvä idea tällaisena päivänä, ensin lakana tippuu maahan rakennetun pihan reunalta (n. 10 metrin pudotus) ja sitten alkaa sataa kun laitan pyykit _kuivumaan_. Nojoo, olkoot. Huuhtoutuvatpahan ainakin hyvin. Laitan riippumaton pihalle ja kömmin siihen lukemaan, en halua tehdä tänään enää mitään, koska kaikki näyttää menevän pieleen...

Loppupäivä sujui kuitenkin ihan mukavasti, meri oli kirkas ja aurinko sopivan lämmin :)

Mitä on Totuus?

Auringonlaskussa näin Totuuden. Kirkkaan punaisessa, keltaisessa, vihreässä ja sinisessä Maailma oli kaikki se, mikä Maailma voi olla. Jopa haalean punaisessa, keltaisessa, vihreässä ja sinisessä Maailma oli kaikki se, mikä Maailma voi olla. Jokaisessa auringonlaskussa näen Totuuden, koska aurinko laskee uutena joka ilta.

Kaikki se mitä tiedän, laitan syrjään kun mietin Totuutta. Mitä on Totuus? Totuus on elävää, uutta, se täytyy oivaltaa hetki hetkeltä. Totuus ei ole kirjaan kirjoitettu tai laissa määritetty. Totuutta ei voi toistaa tai kokea uudestaan, sillä ei ole jatkumoa. Se ei myöskään ole ajattelun taso tai tietty piste, jota kohden mieli voi kehittyä tai kasvaa. Mitä tarkoitan kun sanon että laitan syrjään kaiken mitä tiedän kun mietin Totuutta? Kaikki mitä tiedän, perustuu muistoihin, asioihin menneisyydessä – oli se sitten kymmenen vuotta sitten tai eilen. Ajatus, joka perustuu kokemukseen, on aina tulos menneisyydestä, eikä uusi voi tällöin koskaan tulla koetuksi. Voimmeko löytää tai kokea mitään uutta etsimällä? Jos uusi on vanhan projektio, silloin se on vain vanhan muutettu jatkumo. Menneisyys on kaiken tunnistettavuuden pohja ja kaikki mikä on tunnistettavissa, ei ole uutta ja silloin kaikki mitä on etsitty, on jo tiedetty.  Mieli, joka on kiinnittynyt näihin perinteisiin ja koettuihin kokemuksiin, ei ole kykenevä näkemään Totuutta.

Emme koskaan pysähdy tutkimaan koko nykyisyyden sisältöä - olemme aina toteuttamassa tulevaisuuden unelmia, tai kuolleista menneisyyden muistoista valitsemme parhaan ja elävöitämme sen. Me takerrumme siihen mitä on ollut tai heijastamme sen huomiseen ja näin nykyisyys on jälleen sutattu yli.

Ota hetki ja pysähdy miettimään nykyisyyttä. Mikä on totta ja mikä jotain joka on joskus ollut totta. Ja muista; olla vapaa ei ole olla vapaa jostakin.

Tunteita, joita on vaikea kuvailla sanoilla..

Huomenta. Kova sade, tuuli ja ukkonen on koetellut niin eläinten kuin ihmistenkin hermoja. Kolme päivää sähköttä ja jääkaapi kiittää. Vieläkin sataa.. Mutta se on vain sadetta, ei siis huolta. Olo on paljon parempi mitä viime postauksessa, nyt olen täällä. Sain nähdä ja kuulla Toisen ja se helpotti oloa, kiitos siitä <3

Olen oppinut sen, että kun puhelin soi, sillon liikutaan. Ensimmäisellä kerralla oli kyseessä Hawksbill nuorukainen, joka oli jäänyt vahingossa jumiin kalastajan verkkoon. "Tuutteko mittaamaan, laittamaan sille tägin ja vapauttaan?" Wroom ja jeeppi käynnistyy taas. Ajamme puolisen tuntia toiselle puolelle saarta ja näemme nuoren, noin 25-30 -vuotiaan hawksbillin odottamassa puun juurella. Ensimmäiseksi kastelemme sen ja tutkimme vauriot - pienokainen on kunnossa. Strategiset mitat - leveys ja pituus, tägi evään ja kilppari syliin. Kävelemme vähän matkaa laiturille ja "lastaamme" kilpikonnan ja itsemme paattiin. Ajamme ulos satamasta kauas merelle, jossa vapautamme kilpikonnan sinne missä sen kuuluukin olla. Kiitos ja näkemiin.

Seuraava päivä ja uusi puhelinsoitto. "Täällä on sokee kilpikonna, varmaankin lajia Green, mitä sille tehdään?" Wroom - tiedämme mistä tämä ääni lähtee. Ajamme hetken ja tapaamme vanhan kalastajan joka oli noukkinut ympyrää uivan kilpikonnan läheisestä sameasta laguunista. "Ei se päässyt sieltä pois ja se näyttää olevan sokea". Katsomme kilpikonnaa, katsomme toisiamme ja toteamme: "Joop, jos me otetaan se mukaan, näytetään eläinlääkärille ja vapautamme kun saamme sen silmät kuntoon, käykö?" "Tietysti, viekää, se kärsii" -kuuluu vastaus vanhan kalastajan suusta. Istun autoon ja kilpikonna lasketaan syliini. Kyllä. Luit oikein, jatkamme matkaa eläinlääkärille kilpikonna sylissäni. Kun pääsemme perille, ihmettelemme kaikki miten tämä on voinut tapahtua; kilpikonna ei ole Green vaan Olive tai Kemp Ridley, laji jota ei täällä päin pitäisi olla. Erittäin uhanalainen ja kaunis tapaus. Vau. Ja hän on kunnossa, ei sokea vaan sekaisin mutaisesta vedestä.. Mittaamme ja laitamme tägit tähänkin kaveriin, otamme kuvia jotta voimme lähettää ne ylipoistolle ja varmistua lajista, ajamme takaisin kotiin (kilpikonna sylissä) ja vapautamme sen turvassa omalla rannallamme. Menemme veteen ja kilpikonna lasketaan vapaaksi. Seuraamme sitä hetken kunnes se katoaa näköpiiristä sulavalla uintityylillään. Emme näe sitä enää mutta tiedämme kuka hän on - hän on Pixie.

Missä olen? Kuka olen?

Kuivuus alkaa nakertaa pikkuhiljaa saarta, viikko mentiin ilman sateen pisaraakaan mutta onneksi taivas repesi vähän aika sitten. Tulee. Salamoi. Sade hakkaa pihaa ja puita ankaralla voimalla. Istun terassilla ja kuuntelen.

                                                                                  

Ropinaa. Tippoja. Jyrähdystä.

                                                                                                                                          

Päivät täällä sulautuvat toisiinsa, en enää tiedä onko maanantai vai lauantai eikä sillä ole merkitystä. Se, millä on merkitystä on se, että herään joka aamu, hengitän ja elän elämääni sen sijaan että antaisin jonkun muun elää sitä puolestani. Luen. Soitan kitaraa. Tunnelma on odottava, kunnes puhelin soi ja saamme tietää, että työviisumihakemukseni on hyväksytty. "Oletko valmis olemaan täällä ensi vuoden heinäkuuhun asti?" -kysyy ääni puhelimen toisessa päässä. Hymyilen. Nyt taidan olla.

Huomaan edelleen joka päivä taistelevani itseäni irti Suomesta. Kaikesta siitä, mikä minua siellä tukahdutti, piti paikoillaan ja pakotti mukautumaan siihen, mikä on "hyväksyttävää" ja mitä "meidän pitää tehdä". Olen vielä juurtunut liikaa ja haluan irti. Irti. Ikäänkuin meidän välillämme olisi köysi jossa on solmu - mitä kauemmas menen ja mitä enemmän vedän, sitä tiukemmalle solmu kiristyy ja kuristaa minua otteessaan. Päivä kerrallaan, askel kerrallaan. Tovin kuluttua toivon myös ikäväni rakastani ja ystäviä kohtaan olevan tunne joka inspiroi ja vie eteenpäin, eikä tunne, joka aiheuttaa huolen ja kaipuun. Tiedän että olette kaikki kunnossa, huolehdin turhaan :)

 

                 I want to See with my eyes closed.

                   I want to Hear without my ears.

      I want to Feel with my heart

instead of my skin. 

                     When I See, Hear and Feel; 

                           that's when I fly free.

 

 

 

Up up and away!

Tervetuloa Kipeiden Jalkojen ja Palaneiden Nenien kerhoon Carriacoulle!

Lähdettiin Sunnuntaina vaeltamaan kohti High North Parkin huippua (955 jalkaa meren pinnan yläpuolella) läpi heinikon, läpi vanhan metsän ja kera tuhansien itikoiden, hämähäkkien ja liskojen. Matka alkoi Octopuss Suiten terassilta; reppuun pari litraa vettä, kamera, vaihtosukat justincase ja t-paita. Hei hei koirille ja kohti huipun juurta kivistä vuoristohiekkatietä pitkin. "Okei, polku huipulle alkaa tästä"

Ai niin mistä?

Pusikkoon vaan. Machetti viuhuu nenän edessä ja matka etenee hitaasti mutta varmasti. Päästään läpi heinikon ja eksytään hetkeksi. "Mihis helvetiin se polku meni?"

Edelleen: Niin mikä _polku_?

Ah, täällähän se. Taas rämpimistä, kumartumista, oksien yli hyppelyä ja kas, nyt minäkin näen sen polun josta puhuttiin jo kilometri sitten! Saavumme vanhaan metsään, jonka puut täyttävät ja viilentävät. Maisema on välillä kuin sadusta. Valo saavuttaa maan pinnan siellä täällä lehtien lomasta ja maa vilisee liskoja. Joka toisella askeleella kuulen, kuinka linnut lähtevät puiden latvasta lentoon ja metsään palaa hiljaisuus.

Saavumme alemmalle huipulle ja pysähdymme hetkeksi. Tuuli viilentää ihoa ja vesi maistuu hyvältä. Matka jatkuu. Ylemmäs, ylemmäs, mennään mennään, tuu jo!?

Ohitamme pienen lammen, jonka pinta on täynnä pieniä vihreitä lehtiä, vettä ei näy ollenkaan. Saavumme vihdoin huipulle. Vau. Päivä on hieman liian kirkas ja sumuinen, mutta pystyn näkemään Grenadan, pääsaaren josta lauttamatka kestää hieman yli kaksi tuntia. Maisema on upea. Pystyn näkemään melkein koko saaren, Petit Martinique jää vasemmalle puolelle, turkoosin sininen meri ympäröi kaikkea. Nyt saa hengittää.

Voi helvetti, meidän pitää päästä alaskin. Noh, ei kun pöheikköön vaan, nähdään alhaalla! Matkalla meitä vastaan tulee Morocoy (maakilpikonna), sekä iso Rupikonna, varmaan matkalla lammelle juomaan ja viilentymään - hyvää matkaa ylöspäin!

...

Tänään käytiin rokottamassa ja madottamassa kyläläisten koiria eilen saapuneen eläinlääkärin kanssa. Yksi koirista melkein nielas mut, mut ei panikoida :)Huomenna uusi päivä, uusi aurinko ja uudet askeleet perhosten tanssissa. Pitäkää huolta <3

Just another day for you...you and me in paradise..tin ti din tin di dii dii dii..

Puhelin soi. "Pian pian pian kamppeet niskaan, nähdään autolla sekunnin päästä!" TuutTuutTuut. Täh? Sekunnit kuluu kunnes tajuan; AI vaatteet niskaan ja menoks, selvä! Jeeppi käynnistyy murahten ja ajamme vuoren rinnettä niin lujaa alas että kaikki mikä oli irti, löytyy todennäkösesti nyt tuolta tien vierustalta.. On mahdotonta yrittää kysyä mitään siinä ryskeessä. Kurvaamme kaupunkiin ja nousemme autosta, pari juoksuaskelta. "Huoh". Noniin. Mistä on kyse?

Mies kävelee luoksemme ja nappaa meitä hihasta; "Tulkaa". Hän pitää kädessään pientä lasipurkkia jossa on juuri syntynyt hawksbill-kilpikonnan poikanen. "Joku astui sen päälle, sen silmä on turvonnut ja kilpi vähän lytyssä, eihän se kuole?" Pari rauhoittavaa sanaa miehelle, pienokainen kämmenelle, kämmen pahvilaatikkoon ja takaisin autoon ja ylös vuoren rinnettä. "Nyt sun täytyy kyllä ajaa vähän hiljempaa etten pudota pikkusta".

Perillä tutkimme pienen ja toteamme sen olevan aktiivinen ja hyväkuntoinen kaveri, silmä on vähän turvonnut ja kilvessä on lommo mutta ei merkittävä. Pienokainen veteen odottamaan pimeää jotta sen voi vapauttaa. Aurinko laskee, taivas täyttyy kirkkaan keltaisesta ja oranssista väristä, se on tulessa. Kun kääntää pään, näkee tummansiniset, lähes mustat pilvet, joita koristaa älyttömän kirkas sateenkaari vierellään toinen vähän himmeämpi. Tätä kestää 15 minuuttia. Ja joku kehtaa sanoa että "Tämä on vain maapallo".

Life as we see it.

Stay tuned for more..

Miip!

”Kaikkia matkustajia pyydetään nousemaan koneeseen” ja matka alkaa. Hetken kuluttua ikkunasta näkyy Norjan vuonot, jyrkänteet, mahtavat kalliot ja siistin, koskemattoman näköinen luonto. Reykjavik. Islannissa ollaan. Kalliota ja sammalta niin pitkälle kun näkee (älkääkä alkako, mä näen ihan hyvin!), muutama ”hassu” kraatteri siellä täällä ja teitä, joita pitkin ajaessa kannattaa olla valpas, en oo koskaan nähny yhtä pitkää _suoraa_ ajotietä. Reykjavikissa sataa. Pilvet ovat tummia, lähes mustia ja ihmiset väsyneen näköisiä. Mistähän se oma kone lähtee?

Koneessa taas. Vähän elokuvia ja Family Guyta, harmi ettei Simpsoneita ollu tällä lennolla, vähän niitä jo odotin.. Ohitamme Grönlannin eteläkärjen ja voi herranjestas sentään! Mitä hittoa?! Onko maapallolla oikeesti tuon näköstä jossain?! Tää on näitä leuka-tippui-maahan-näkymiä, joita katsellessa ei voi kun vaan änkyttää ja pudistaa päätä; tummia korkeita vuoria lumihatulla koristelluina, täysin kirkkaan vaalean- ja tummansinistä vettä ja auringon kimaltelua joka hemmetin kohdassa. Vau. Meressä oli paljon jääkimpaleita/-lauttoja (joita erehdyksessä taisin luulla laivoiksi/hylkeiksi/kukatietäämiksi. )

Laukut heitetty kahdesti ympäri, ei muuta kun hymyä naamaan ja pakkaamaan ne uudestaan. Rinkka saanut kauniin ”security check”-tarrankin jo ! New Yorkissa tapahtuu jotain todella kummaa, jengi taputtaa ja huutaa jotain ihan hulluna, ei mitään tietoa.. Toivottavasti pysyvät kaukana musta.. Nyt odotellaan vaan aamukoneen lähtöä Miamiin, sieltä vielä vähän matkaa taitettavana mutta eiköhän tää tästä. New York - Miami; isoja taloja joiden takapihalla on TATTADAA: Tenniskenttä ja uima-allas. Kyllä. Uskomatonta..

Meri näyttää pehmeältä asfaltilta koneen ikkunasta. Näyttää sille että jos siihen heittäis pallon tai jotain raskaampaa, se menis hiukan matkaa pinnasta alaspäin ja ponnahtais takas ylös.. Omituista.

Kohti Barbadosta; koneessa on niin helvetin kylmä että vois luulla olevansa menossa Alaskaan tai jotain. Koneenvaihto ja kohti Grenadaa. Tuttua maisemaa alkaa näkyä ikkunasta ja ekan kerran matkan aikana tiedänmihin mennä. Tai sitten en. Eksyin TAAS Barbadoksen kentällä ja jonotin turhaan maahanmuuttoviranomasen tiskille. Hienoa. Mutta Grenadalle päästiin, kone oli melkein tyhjä ja tuntui idioottimaiselta lentää isolla koneella vain muutaman matkustajan tähden..

Vaikeudet alkoivat Grenadalla. Ei viisumia vielä, ei paluulippua, maahanmuuttoviranomainen totesi vaan että "kaivahan tyttö luottokorttis esille, et voi tulla maahan ilman paluulippua". Ens tiistaina takas. Mitä helvettiä. Soittorinki perille ja hullua paperisotaa viisumin saamiseksi ajoissa. Tilanne näytää hyvältä mutta ei nuolasta ennen kun tipahtaa..

Stay Tuned for the next Episode...

Pidetään huoli <3