Vanha koira ei opi uusia temppuja - viisas koira oppii mutta pelaa omilla säännöillään..

Joulu oli ja tuli, täällä se oli vaan päivä muiden joukossa. Kokkasin soijapullia ja perunamuusia näiden ihmeteltäväksi - suomalainen sapuska maistui hyvälle ja jengin maha saatiin täyteen. Joululauluja ja muuta hömpötystä ei onneksi tänä vuonna tarvinnut kuunnella yhtään (mitä nyt olin korvana kavereiden joulutuskalle) ja nyt ymmärrän miks porukka karkaa ulkomaille joulun aikaa

  * * *

Ollaan käytetty kolme-neljä päivää Calimeron seikkailut - sarjan kakkososan kuvaamiseen. On äärettömän vaikeeta saada superälykäs, kouluttamaton koira tekeen sitä mitä me halutaan. Edes ruualla houkuttelu ei enää tepsinyt parin otoksen jälkeen. Kun Cali tajus et me halutaan sen tekevän jotain, se istui tyynesti paikallaan ja katseli meitä "Luuletteko tosiaan et tuun sinne" - ilme kasvoillaan. Out-takesit näiden kahden pätkän kuvaamisesta jaksaa naurattaa meitä enemmän kun mikään ei toimi ja Cali juoksee väärään suuntaan ja kamerasta loppuu akku ja rekvisiitta uupuu ja ihmiset on väärässä paikassa ja "näyttelijät" ei itsekään tiedä mitä pitää tehdä ja ja... Ehkä meidän täytyy tehdä "Making Calimero movies" sarja myöskin..

"Leffakuvauksia" lukuunottamatta täällä ei oo oikeen tapahtunu mitään ihmeellistä, siksi on bloginkin kirjottaminen ollu vähän vaiheessa.. Updatea tulee aina kun jotain kirjottamisen arvosta tapahtuu :)  Calimero-sarjan eka jakso löytyy YouTubesta (ja täältä) nyt ja kakkososa ihan kohta-pian, vika editoinnit ja lataus tuubiin uupuu, Stay Tuned!!

Elokuvaa vai Elämää?

Aamupäivä ja iltapäivä kuluvat tietokoneen ääressä, kirjoittaen, katsellen, kuunnellen. Etsien tietoa ja lukien uutisia. Hyvää ruokaa ja leffa krunaavat päivän. Saan syötyä ja maha täynnä istun alas katsomaan elokuvaa.

Ring Ring. Tämän äänen tunnistan jo...

"Meillä ois duunia samalla tienpätkällä kun viimeks, pikku-kilpparit on taas lähteneet pesästä väärään suuntaan".

Vaatteet vaihtoon, puhelin taskuun, taskulamppu toiseen käteen ja ämpäri toiseen käteen. Ja jeeppi hurisee ja kolisee alas tietä.. Ajamme läpi eloa täynnä olevan kaupungin, kello on vähän yli kahdeksan lauantai-iltana. Jokaisella jonka ohitamme on kädessään kaljapullo ja makea tuoksu tulvii sisälle ikkunoista ohittaessamme talon reunustalle kokoontuneet rastavanhukset.

Jeepin vauhti hidastuu kun lähestymme "rikospaikkaa". Pää ulos ikkunasta ja "Woop!"-huudahdus kun näen ensimmäisen pienokaisen lyllertävän tiellä. (Woop!-huudahdus on ääni, jonka pidämme aina kun ilmoitamme että olemme tulossa "kylään" tai jos meidän tarvitsee paikallistaa toisemme metsässä). Jeeppi pysähtyy niin nopeasti että kumautan pääni oven reunaan.

"Autch...."

Taskulamppu kouraan ja varovasti ulos autosta. Tuolla! Tuossa! KÄÄK! Täällä! Woop! Woop! Paljon! Tänne! Tsekkaa tuolta! Woop! Woop! Pikkuinen kerrallaan keräämme ämpärit lähes täyteen poikasia, jotka olivat tien toisella puolella olevalla rannalla kuoriutuneet pesästä ja lähteneet seuraamaan katulamppujen valoa sen sijaan että olisivat seuranneet meren valoa ja ääntä. Kolmisen tuntia kuljimme pimeillä talojen pihoilla, kulkien tietä edestakaisin etsien eksyneitä. Alkuun lähes joka kerta kun katsoit eteesi, varmistuit siitä ettei poikasia ole sillä alueella ja astuit yli niin kääntyessäsi katsomaan taaksesi siihen oli ilmestynyt yksi eksyneistä. Yli 60, lähemmäs 70 onnistuimme pelastamaan, kolme löysimme kuolleena. Laitamme poikaset yhteen ämpäreistä ja ajamme tien päädyssä olevalle rannalle - se on pimeä, eikä siellä ole katulamppuja. Kaadamme ämpärin kyljelleen ja katsomme kun pienokaiset kipittävät vapauteen.


Palaamme takaisin kotiin ja totean elokuvan katsomisen olevan tylsää äskeiseen verrattuna, sammutan tietokoneen ja kömmin nukkumaan.

Wake up and smell the coffee!

Vallitseva ajatusmaailma niin täällä, kuin Suomessa, kuin Amerikassa, kuin Kiinassa kuin missä tahansa, on tämä; ”Niin kauan kun se ei tapahdu minulle, sillä ei ole väliä”. Kipu on kipua maarajoista, ilmatilasta tai hallinnosta huolimatta. Rajoja rajoja rajoja. Sotilaat taistelevat Oman Maansa puolesta, puolustavat Omiaan. Mitä hiton Omiaan? Sotilaat ja hallintoko omistavat kaikki asukkaat ja heidän elämänsä? Luuletko että Oma Maasi on kaikki mikä merkitsee? Luuletko että jos kaikki tuhotaan Oman Maasi rajojen ulkopuolella, elämäsi jatkuu ennallaan? Ja miten toisen elämä eroaa toisen elämästä, mikä ero on Sinun hyvinvoinnilla ja naapurisi hyvinvoinnilla? Hengitämme kaikki samaa ilmaa, kehomme toimii samalla tavalla. ”Laki on kaikille sama”- sanotaan, miksi laki sitten muuttuu kun ylitämme kuvitteellisen rajan valtioiden välillä? Ei se silloin ole kaikille sama. Eikä se ole sama edes valtion rajojen sisällä joten miksi vaivautua edes kuvittelemaan niin. Laki on tehty epärehellisille ihmisille, jos olet rehellinen, tarvitsetko lakeja?

Jos puolustat omaa siskoasi, veljeäsi tai lastasi kipua vastaan, miksi et puolusta myös muita joita sattuu? Miksi rajoitat rakkautesi ja intohimosi ihmisiin jotka tunnet? Tai mikä pahinta, miksi rajoitat sen koskevan vain sinua itseäsi? Mikä ajaa sinut tekemään sen valinnan että ”niin kauan kun en näe tai kuule, sitä ei tapahdu, niin kauan kun en tiedä siitä, en välitä”? Miksi ajattelet että tiedät vain sen minkä tiedät? Ja jos tiedät, miksi et tee asialle mitään? On turha väittää että ”en tiennyt” koska se ei ole totuus. Esimerkki: Tiedät että jos hyppäät lentokoneesta ilman laskuvarjoa, todennäköisesti kuolet, joten valitset toisin. Tiedät että jatkamalla elämistä nykyisellä tahdilla, kulutamme Maan loppuun kahdessakymmenessä vuodessa, miksi et valitse toisin? Kuulet joka päivä naapurin hakkaavan vaimoaan, etkö tiennyt? ”Pidän huolta omista asioistani, en halua puuttua muiden asioihin” eikö niin… ”En tiedä mitä voin tehdä, joten en tee mitään”. ”Kai joku muu siihen puuttuu”. ”Ei ole minun asiani”. ”En voi muuttaa asioita”. ”Jokanen hoitakoon suhteensa miten hoitaa”. Jep, melkein 27 000 rekisteröityä pahoinpitelyä Suomessa tammikuusta syyskuuhun 2010. 27 000 suhdetta hoidettuna miten hoidettuna. 

Herätys. 

Ja tietysti se tärkein; ”Ei yksi ihminen voi muuttaa asioita” ahaa… Mietitäänpä hetki. Kuka aloitti orjakaupan vastustamisen Englannissa 1800-luvulla? Kuka aloitti kommunismin ajamisen Kiinassa? Kenen idea oli murhata kaikki juutalaiset toisen maailmansodan aikana? Kenen idea oli perustaa Amnesty, Greenpeace, Sea Shepherd? YKSI IHMINEN. Se, että liikettä tai ideaa on ajamassa tuhansia muita, ei ota pois sitä tosiasiaa, että sen pani alulle YKSI IHMINEN, YKSI AJATUS. Joten miten niin yksi ihminen ei voi muuttaa asioita… Valehtelet jälleen itsellesi ja väistelet velvollisuuttasi. Tahdot lapsiesi ja lastenlastesi nauttivan elämästä samalla tavalla kuin sinä nautit, joten mieti hetki; miten he voivat sen tehdä jos sinä tuhoat kaiken ennen kuin he ehtivät edes avata silmänsä.

On meidän velvollisuutemme herätä ja muuttaa asioita. Valinnat, joita kansat tekivät viisikymmentä vuotta sitten näkyvät tämän päivän maailmassa. Valinnat joita me teemme tänään, näkyvät viidenkymmenen vuoden kuluttua – sillä ehdolla että maailma on enää olemassa. Jokaisen on itse muutettava käyttäytymistään, jokaisen on yksilönä muutettava omia asenteitaan jotta asiat muuttuvat isommalla mittakaavalla.

Ei saa meistä luovuttaa yksikään..

Ilmapiiri paratiisissa on miljoonasti parempi, enää ei nihkeillä siinä mitä sanotaan vaan sanotaan se mitä on mielessä.. Kaikilla on parempi olla kun kenelläkään ei ole viidensadan kilon painoa harteillaan. Sanoista tekoihin ja niin edespäin.


Enää ei myöskään tunnu niin paljoa siltä että pitäis liikkua tai muuttaa asioita, on taas päässyt kiinni ELÄMÄÄN. Siihen että näkee joka aamu, joka päivä, joka ilta sen kauneuden mitä luonto antaa, kaiken sen rehellisyyden. Sen aitouden, mitä suurin osa ihmisistä yrittää etsiä ja ostaa. Kaikki se mitä yritämme etsiä ja löytää, on silmiemme edessä ilmaiseksi. Ainoa mitä meidän täytyy tehdä on avata silmät ja arvostaa sitä mitä näemme.

                                          ***

Eilen riehuttiin koko päivä puutarhassa ja istutettiin kolme bambua ja kaks papaija-puuta, revittiin tuhoton määrä rikkaruohoja ja nyt on jokapaikka kipeenä! Toivottavasti saadaan vähän sadetta vielä tähän loppuvuoteen niin lähtevät kasvamaan vielä ennen kuivaa kautta.. Tapasin pari päivää sitten myös Rasta-naapurimme aasin, lungein kaveri ikinä! :D Aasi-vanhus lähti seuraamaan mua kotiin niin oli pakko sitoa se puuhun, on ainakin tallessa kun Rasta tulee sitä etsimään.. Aaseja, Bambuja ja Papaijapuita, jotenkin se elämä taas ottaa ja vie itteensä eteenpäin :)

Turhautumista, energiavajetta, ikävää..

Parin viikon aikana ei olla tehty mitään – vai oisko jo kolmatta viikkoa. Ollaan puhuttu asioista joita tarvii tehdä, mutta siihen se on jäänytkin. Stressitaso alkaa nousta liian suureksi kun tehtävien asioiden pino vaan kasvaa ja kasvaa. Ei tunnu edes olevan energiaa tehdä mitään kun joka päivä puhutaan uusista ideoista ja siitä mitä voitaisiin tehdä. Pitää päättää niistä viidestäsadastakahdestakymmenestäkuudesta asiasta se yksi josta alottaa. Mutten saa tehdä oikeastaan mitään yksin joten se rajoittaa oikeastaan kaikkea… Ikävä Toista on kasvanut kahden viikon aikana paljon ja ehkä se on uutuuden viehätyksen katoaminen ja arkirutiinien vakiintuminen jotka herättävät halun lähteä, liikkua, matkustaa, olla olematta paikallaan. Kolme kuukautta tuntuu olevan raja mun kärsivällisyydelle – olin sitten Karibian auringossa tai Suomen lumipyryssä…

Nostettiin kissa pöydälle toissapäivänä ja päätettiin muutama deadline ja karsittiin ideoiden listaa. Sain suuni auki myös siitä, että alan olla kärsimätön ja turhautunut siihen, ettei oikeasti ole mitään tekemistä - vaikka kuinka ideoidaan ääneen. Sain myös selville etten ollut ainoa joka ei ollut tyytyväinen tilanteeseen ja työskentelyilmapiiri on paljon parempi ja suotuisampi avoimelle keskustelulle ja työnteolle. Nyt ei enää tunnu niin paljoa siltä että olis pakko liikkua…Ilmapiiri on kuitenkin yhä odottava, mutta toiveikkaampi mitä pari päivää sitten. Joulukuussa varmistuu yhden työtiimin jäsenen tulo ja pari muuta asiaa, joten siihen asti etenemme hitaasti. Saimme jaettua ja täsmennettyä kunkin työtehtäviä, eikä puhutut ideat tunnu enää utopistisilta haaveilta joita ”voitais tehdä”. Alkuvuodesta alamme tehdä hommia tiuhempaa tahtia ja sen kuuleminen helpotti nykyistä tilannetta – ei tarvitse enää herätä joka päivä odottamaan josko tänään tapahtuisi jotain. Keskitymme nyt valmisteluihin, konkreettisiin suunnitelmiin ja saamme aikaiseksi ”mustaa valkoisella”. Kyllä tää tästä lähtee. 

Update: heti kun sain tekstin valmiiksi, puhelin soi ja ääni kertoi toisessa päässä että on taas yksi pikkuinen pelastettavana, "ja sillon liikkuu liikkuu liikkuu" ;)

Valloitetaan Chapeau Carre!

Sunnuntai-aamu 06:30, hietasääsket järsivät käsiäni ja herään kipuun. Noh, kello olisi soinut puolen tunnin päästä jokatapauksessa. Nousen ylös ja istahdan terassin portaalle, ilma tuoksuu unelle ja yölle. Yön äänet hiljentyvät ja aamun äänet alkavat soida kirkkaana. Kuppi kahvia ja puuroa. Pakkaan reppuun ison pullon vettä ja banaanin, kuusi naulaa, vasaran ja spray-pullon tummanpunaista maalia. Matkaamme kohti Chapeau Carren huippua.

Ajamme ryminällä alas vuoren rinnettä aamuauringon noustessa ja noukimme matkalla vuoren juurelle kaverimme (nimeän hänet tässä Samiksi) läheisestä kylästä. Tapaamme perillä turismi-osaston johtajan ja hänen lapsensa - matka voi alkaa. Naulaamme opaskylttejä matkan varrelle, spray-maalaamme punaisia kilpikonna-siluetteja näyttämään tietä, kuuntelemme kun Sam kertoo meille rohdoskasvien käyttötarkoitusta, näyttää hedelmiä joita voi syödä. ja nimeää jokaisen puun ja kukkasen jonka osoitamme. Sam näyttää minulle myös kasvin, jonka siemenkotelon nestettä voi käyttää liimana. Huippua. Nappaan reppuun muutaman oksan joista valmistan myöhemmin teetä. Puolessavälissä matkaa tapaamme 71-vuotiaan, alunperin saksalaisen miehen, joka opastaa meidät huipulle. Hän vaikuttaa mukavalta vanhalta mieheltä ja käymme keskustelua muun muassa uskonnosta ja lähestyvästä joulusta. Myöhemmin kävi ilmi, että hän työskenteli natsi-saksalle toisen maailmansodan aikana, eikä osoittanut pienintäkään katumusta teoistaan...

Matka huipulle on jyrkempi mitä odotin. Ylitämme heinäniityn ja tulemme suurelle lammelle puiden suojassa. Näkymä on hieman samanlainen kuin kiivettäessä High North Peakille. Lepäämme hetken ja jatkamme matkaa. Matkaamme hetken metsässä ja ylitämme jälleen avaran niityn. Maisema edessä on mahtava. Viimein pääsemme viimeiselle osuudelle, josta erittäin jyrkkä metsäpolku vie meidät huipulle. Näkymä huipulta on Upea. Näemme Grenadalle saakka, sillä ilma on kirkas ja taivas on pilvetön. Huipulla lentää keltaisia perhosia, sekä yksi tummanruskea kaunotar valkoisine pilkkuineen. Yritin ottaa Hänestä kuvan, mutta Hän oli liian kaunis kuvattavaksi. 

Kotiin palattuamme toteamme mereen hyppäämisen olevan paras vaihtoehto seuraavalle toimenpiteelle. Nappaan snorklausvälineeni kainaloon ja tepastelen alas meren rantaan. Aallot lyövät rantakalliota kahden metrin korkuisina ja käännyn kannoillani. Ehkä suihku riittää sittenkin.

Pissed off and dealing with the Hurricane...

Päivät tulevat ja menevät, lipuvat toistensa ohi tekemättä sen suurempaa numeroa. Ei ole väliä onko maanantai vai lauantai, ei ole väliä luenko koko päivän kirjaa vai olenko liikkeellä touhuamassa jotain. Se, mikä tuntuu hyvältä, on se mitä teen. Sanaa ”laiska” ei ole olemassa tässä ajassa. Jos jokin tarvitsee päivän sijasta viikon toteutuakseen, viikko siihen käytetään. Huomaan suomen kielen alkavan vaikeutua, joten elkää hermostuko ;)

Viime viikot ovat olleet alamäkeä, unettomuutta, ruokahaluttomuutta ja päänsärkyä syystä tai toisesta. Rakennusmiehet rikkovat rauhan joka päivä rakentaessaan vesisäiliöitä ja koira-aitausta. Henkinen tasapaino on kateissa ja huomaan ärsyyntyväni pienestäkin vastoinkäymisestä. Luulen odottavani kanssaeläjiltäni jotain tiettyä kunnes tajuan, että se, keneltä jotain odotan, on minä itse ja se mikä minua ärsyttää muissa, on oikeasti osa minua itseäni.

Yritän päivästä toiseen uuvuttaa itseäni fyysisellä työllä, jotta saisin edes nukuttua kunnolla mutta mikään ei tunnu auttavan. Eräs kalastaja läheiseltä saarelta ilmoittaa, että hänellä on kaksi kilpikonnaa, joille laitamme tagin ja teemme tutut mittaustyöt. Hawksbill-nuorukainen on kunnossa ja terve, mutta pieni Green sen sijaan kärsii monista kasvaimista silmien, evien ja nivusten ympärillä. Emme voi tehdä muuta kuin vapauttaa pienen ja toivoa että Häneen ei satu.

Kaikki huipentuu hurrikaaniviikonloppuun. Perjantaina alamme pakata tavaroita jätesäkkeihin ja kantamaan niitä vessan hyllyille, varastoon tai johonkin suojaisaan koloon, jossa ne eivät kastu. Lauantaille on luvattu trooppista myrskyä, luokan yksi hurrikaania. Myrsky on saanut nimen Tomas. Keskeytämme pakkaamisen ja lähdemme kaupunkiin ostamaan ruokaa varastoon. Säilyke on avainsana. Hurrikaani saattaa katkaista sähköt viikoiksi ja merenkäynti saattaa estää tuontilaivojen pääsyn saarelle, joten kaupat tyhjenevät nopeasti tuotteista jotka säilyvät ”huoneen”lämmössä. Lähdemme kaupunkiin tummien, lähes mustien pilvien saattelemana; esinäytös on alkanut. Tuuli kovenee ja pilvet tuntuvat jämähtäneen yllemme. Yksittäisiä salamoita näkyy siellä täällä. Saamme osan ostoksista tehtyä, kunnes meidät hälytetään läheisen talon pihalle, jossa samana aamuna Hawksbill kilpikonnan poikaset olivat alkaneet kuoriutua pesästään. Ajamme paikalle ja näemme paljon pienokaisia, osan autotiellä, osan pihalla, osan tien toisella puolella voimissaan ja osan kuolleina. Käytämme seuraavat kolme tuntia penkoen nurmikkoa, kääntäen kiviä ja kantoja varoen jokaista askelta, tyhjentäen viemärikoloja ja ennen kaikkea; uhmaten lähestyvää myrskyä. Etsimme auringolta ja valolta suojaan menneitä vastasyntyneitä kilpikonnan poikasia, jotka ovat niin pieniä, että mahtuvat kämmenelle. Joudumme lopettamaan etsinnät sään alkaessa käydä liian rajuksi. 36 elävää, 41 kuollutta. Laitamme elävät pienokaiset muovipussiin jossa on hieman hiekkaa ja otamme ne mukaan – vapautamme ne pimeän tullessa jotta niillä on parempi mahdollisuus selviytyä ensimmäisistä elinhetkistä meressä. Ajamme kaupunkiin tekemään vielä viimeiset ostokset, minä odotan autossa muovipussin kanssa joka kuhisee nyt jo energiaa keränneitä pienokaisia. Eihän niitä voi yksinkään jättää. Ajamme takaisin kotiin ja pakkaamme loput tavarat ja tarkastamme hurrikaanikeskukselta uusimmat uutiset: ”Lauantaina kello 14.00” siellä sanotaan ja voimme tämän illan hengittää.

Lauantaiaamu menee pakatessa loppuja tavaroita, telkiessä ikkunoita ja ovia. Joudun jättämään koirani ja muuttamaan pariksi päiväksi alas, kotini kukkulan huipulla ei ole paras paikka katsella myrskyn riepottelevan saarta. Pääni särkee ilmanpaineen takia ja nukun lähes kaksi päivää putkeen. Myrsky ohittaa saaren pohjoisesta ja me saamme vain pari tuulenpuuskaa ja sadekuuroa, mutta ei mitään vakavampaa. Saan seuraavana iltana muuttaa takaisin ylös omaan kotiin ja koirat hyppivät iloisena minua vastaan. Harmittelen että pääni särkee yhä, enkä voi muuta kuin nukkua. Tavarat ovat yhä jätesäkeissä ja painavat pöydät ovien edessä, mutta eihän meillä mikään kiire ole…

Turhautuneisuus ja ärtyneisyys on jo helpottanut ja olen onnistunut jälleen näkemään syyn olla tässä ja nyt. Pixie of the High North Park on jälleen oma itsensä.