Vanha koira ei opi uusia temppuja - viisas koira oppii mutta pelaa omilla säännöillään..

Joulu oli ja tuli, täällä se oli vaan päivä muiden joukossa. Kokkasin soijapullia ja perunamuusia näiden ihmeteltäväksi - suomalainen sapuska maistui hyvälle ja jengin maha saatiin täyteen. Joululauluja ja muuta hömpötystä ei onneksi tänä vuonna tarvinnut kuunnella yhtään (mitä nyt olin korvana kavereiden joulutuskalle) ja nyt ymmärrän miks porukka karkaa ulkomaille joulun aikaa

  * * *

Ollaan käytetty kolme-neljä päivää Calimeron seikkailut - sarjan kakkososan kuvaamiseen. On äärettömän vaikeeta saada superälykäs, kouluttamaton koira tekeen sitä mitä me halutaan. Edes ruualla houkuttelu ei enää tepsinyt parin otoksen jälkeen. Kun Cali tajus et me halutaan sen tekevän jotain, se istui tyynesti paikallaan ja katseli meitä "Luuletteko tosiaan et tuun sinne" - ilme kasvoillaan. Out-takesit näiden kahden pätkän kuvaamisesta jaksaa naurattaa meitä enemmän kun mikään ei toimi ja Cali juoksee väärään suuntaan ja kamerasta loppuu akku ja rekvisiitta uupuu ja ihmiset on väärässä paikassa ja "näyttelijät" ei itsekään tiedä mitä pitää tehdä ja ja... Ehkä meidän täytyy tehdä "Making Calimero movies" sarja myöskin..

"Leffakuvauksia" lukuunottamatta täällä ei oo oikeen tapahtunu mitään ihmeellistä, siksi on bloginkin kirjottaminen ollu vähän vaiheessa.. Updatea tulee aina kun jotain kirjottamisen arvosta tapahtuu :)  Calimero-sarjan eka jakso löytyy YouTubesta (ja täältä) nyt ja kakkososa ihan kohta-pian, vika editoinnit ja lataus tuubiin uupuu, Stay Tuned!!

Elokuvaa vai Elämää?

Aamupäivä ja iltapäivä kuluvat tietokoneen ääressä, kirjoittaen, katsellen, kuunnellen. Etsien tietoa ja lukien uutisia. Hyvää ruokaa ja leffa krunaavat päivän. Saan syötyä ja maha täynnä istun alas katsomaan elokuvaa.

Ring Ring. Tämän äänen tunnistan jo...

"Meillä ois duunia samalla tienpätkällä kun viimeks, pikku-kilpparit on taas lähteneet pesästä väärään suuntaan".

Vaatteet vaihtoon, puhelin taskuun, taskulamppu toiseen käteen ja ämpäri toiseen käteen. Ja jeeppi hurisee ja kolisee alas tietä.. Ajamme läpi eloa täynnä olevan kaupungin, kello on vähän yli kahdeksan lauantai-iltana. Jokaisella jonka ohitamme on kädessään kaljapullo ja makea tuoksu tulvii sisälle ikkunoista ohittaessamme talon reunustalle kokoontuneet rastavanhukset.

Jeepin vauhti hidastuu kun lähestymme "rikospaikkaa". Pää ulos ikkunasta ja "Woop!"-huudahdus kun näen ensimmäisen pienokaisen lyllertävän tiellä. (Woop!-huudahdus on ääni, jonka pidämme aina kun ilmoitamme että olemme tulossa "kylään" tai jos meidän tarvitsee paikallistaa toisemme metsässä). Jeeppi pysähtyy niin nopeasti että kumautan pääni oven reunaan.

"Autch...."

Taskulamppu kouraan ja varovasti ulos autosta. Tuolla! Tuossa! KÄÄK! Täällä! Woop! Woop! Paljon! Tänne! Tsekkaa tuolta! Woop! Woop! Pikkuinen kerrallaan keräämme ämpärit lähes täyteen poikasia, jotka olivat tien toisella puolella olevalla rannalla kuoriutuneet pesästä ja lähteneet seuraamaan katulamppujen valoa sen sijaan että olisivat seuranneet meren valoa ja ääntä. Kolmisen tuntia kuljimme pimeillä talojen pihoilla, kulkien tietä edestakaisin etsien eksyneitä. Alkuun lähes joka kerta kun katsoit eteesi, varmistuit siitä ettei poikasia ole sillä alueella ja astuit yli niin kääntyessäsi katsomaan taaksesi siihen oli ilmestynyt yksi eksyneistä. Yli 60, lähemmäs 70 onnistuimme pelastamaan, kolme löysimme kuolleena. Laitamme poikaset yhteen ämpäreistä ja ajamme tien päädyssä olevalle rannalle - se on pimeä, eikä siellä ole katulamppuja. Kaadamme ämpärin kyljelleen ja katsomme kun pienokaiset kipittävät vapauteen.


Palaamme takaisin kotiin ja totean elokuvan katsomisen olevan tylsää äskeiseen verrattuna, sammutan tietokoneen ja kömmin nukkumaan.

Wake up and smell the coffee!

Vallitseva ajatusmaailma niin täällä, kuin Suomessa, kuin Amerikassa, kuin Kiinassa kuin missä tahansa, on tämä; ”Niin kauan kun se ei tapahdu minulle, sillä ei ole väliä”. Kipu on kipua maarajoista, ilmatilasta tai hallinnosta huolimatta. Rajoja rajoja rajoja. Sotilaat taistelevat Oman Maansa puolesta, puolustavat Omiaan. Mitä hiton Omiaan? Sotilaat ja hallintoko omistavat kaikki asukkaat ja heidän elämänsä? Luuletko että Oma Maasi on kaikki mikä merkitsee? Luuletko että jos kaikki tuhotaan Oman Maasi rajojen ulkopuolella, elämäsi jatkuu ennallaan? Ja miten toisen elämä eroaa toisen elämästä, mikä ero on Sinun hyvinvoinnilla ja naapurisi hyvinvoinnilla? Hengitämme kaikki samaa ilmaa, kehomme toimii samalla tavalla. ”Laki on kaikille sama”- sanotaan, miksi laki sitten muuttuu kun ylitämme kuvitteellisen rajan valtioiden välillä? Ei se silloin ole kaikille sama. Eikä se ole sama edes valtion rajojen sisällä joten miksi vaivautua edes kuvittelemaan niin. Laki on tehty epärehellisille ihmisille, jos olet rehellinen, tarvitsetko lakeja?

Jos puolustat omaa siskoasi, veljeäsi tai lastasi kipua vastaan, miksi et puolusta myös muita joita sattuu? Miksi rajoitat rakkautesi ja intohimosi ihmisiin jotka tunnet? Tai mikä pahinta, miksi rajoitat sen koskevan vain sinua itseäsi? Mikä ajaa sinut tekemään sen valinnan että ”niin kauan kun en näe tai kuule, sitä ei tapahdu, niin kauan kun en tiedä siitä, en välitä”? Miksi ajattelet että tiedät vain sen minkä tiedät? Ja jos tiedät, miksi et tee asialle mitään? On turha väittää että ”en tiennyt” koska se ei ole totuus. Esimerkki: Tiedät että jos hyppäät lentokoneesta ilman laskuvarjoa, todennäköisesti kuolet, joten valitset toisin. Tiedät että jatkamalla elämistä nykyisellä tahdilla, kulutamme Maan loppuun kahdessakymmenessä vuodessa, miksi et valitse toisin? Kuulet joka päivä naapurin hakkaavan vaimoaan, etkö tiennyt? ”Pidän huolta omista asioistani, en halua puuttua muiden asioihin” eikö niin… ”En tiedä mitä voin tehdä, joten en tee mitään”. ”Kai joku muu siihen puuttuu”. ”Ei ole minun asiani”. ”En voi muuttaa asioita”. ”Jokanen hoitakoon suhteensa miten hoitaa”. Jep, melkein 27 000 rekisteröityä pahoinpitelyä Suomessa tammikuusta syyskuuhun 2010. 27 000 suhdetta hoidettuna miten hoidettuna. 

Herätys. 

Ja tietysti se tärkein; ”Ei yksi ihminen voi muuttaa asioita” ahaa… Mietitäänpä hetki. Kuka aloitti orjakaupan vastustamisen Englannissa 1800-luvulla? Kuka aloitti kommunismin ajamisen Kiinassa? Kenen idea oli murhata kaikki juutalaiset toisen maailmansodan aikana? Kenen idea oli perustaa Amnesty, Greenpeace, Sea Shepherd? YKSI IHMINEN. Se, että liikettä tai ideaa on ajamassa tuhansia muita, ei ota pois sitä tosiasiaa, että sen pani alulle YKSI IHMINEN, YKSI AJATUS. Joten miten niin yksi ihminen ei voi muuttaa asioita… Valehtelet jälleen itsellesi ja väistelet velvollisuuttasi. Tahdot lapsiesi ja lastenlastesi nauttivan elämästä samalla tavalla kuin sinä nautit, joten mieti hetki; miten he voivat sen tehdä jos sinä tuhoat kaiken ennen kuin he ehtivät edes avata silmänsä.

On meidän velvollisuutemme herätä ja muuttaa asioita. Valinnat, joita kansat tekivät viisikymmentä vuotta sitten näkyvät tämän päivän maailmassa. Valinnat joita me teemme tänään, näkyvät viidenkymmenen vuoden kuluttua – sillä ehdolla että maailma on enää olemassa. Jokaisen on itse muutettava käyttäytymistään, jokaisen on yksilönä muutettava omia asenteitaan jotta asiat muuttuvat isommalla mittakaavalla.

Ei saa meistä luovuttaa yksikään..

Ilmapiiri paratiisissa on miljoonasti parempi, enää ei nihkeillä siinä mitä sanotaan vaan sanotaan se mitä on mielessä.. Kaikilla on parempi olla kun kenelläkään ei ole viidensadan kilon painoa harteillaan. Sanoista tekoihin ja niin edespäin.


Enää ei myöskään tunnu niin paljoa siltä että pitäis liikkua tai muuttaa asioita, on taas päässyt kiinni ELÄMÄÄN. Siihen että näkee joka aamu, joka päivä, joka ilta sen kauneuden mitä luonto antaa, kaiken sen rehellisyyden. Sen aitouden, mitä suurin osa ihmisistä yrittää etsiä ja ostaa. Kaikki se mitä yritämme etsiä ja löytää, on silmiemme edessä ilmaiseksi. Ainoa mitä meidän täytyy tehdä on avata silmät ja arvostaa sitä mitä näemme.

                                          ***

Eilen riehuttiin koko päivä puutarhassa ja istutettiin kolme bambua ja kaks papaija-puuta, revittiin tuhoton määrä rikkaruohoja ja nyt on jokapaikka kipeenä! Toivottavasti saadaan vähän sadetta vielä tähän loppuvuoteen niin lähtevät kasvamaan vielä ennen kuivaa kautta.. Tapasin pari päivää sitten myös Rasta-naapurimme aasin, lungein kaveri ikinä! :D Aasi-vanhus lähti seuraamaan mua kotiin niin oli pakko sitoa se puuhun, on ainakin tallessa kun Rasta tulee sitä etsimään.. Aaseja, Bambuja ja Papaijapuita, jotenkin se elämä taas ottaa ja vie itteensä eteenpäin :)

Turhautumista, energiavajetta, ikävää..

Parin viikon aikana ei olla tehty mitään – vai oisko jo kolmatta viikkoa. Ollaan puhuttu asioista joita tarvii tehdä, mutta siihen se on jäänytkin. Stressitaso alkaa nousta liian suureksi kun tehtävien asioiden pino vaan kasvaa ja kasvaa. Ei tunnu edes olevan energiaa tehdä mitään kun joka päivä puhutaan uusista ideoista ja siitä mitä voitaisiin tehdä. Pitää päättää niistä viidestäsadastakahdestakymmenestäkuudesta asiasta se yksi josta alottaa. Mutten saa tehdä oikeastaan mitään yksin joten se rajoittaa oikeastaan kaikkea… Ikävä Toista on kasvanut kahden viikon aikana paljon ja ehkä se on uutuuden viehätyksen katoaminen ja arkirutiinien vakiintuminen jotka herättävät halun lähteä, liikkua, matkustaa, olla olematta paikallaan. Kolme kuukautta tuntuu olevan raja mun kärsivällisyydelle – olin sitten Karibian auringossa tai Suomen lumipyryssä…

Nostettiin kissa pöydälle toissapäivänä ja päätettiin muutama deadline ja karsittiin ideoiden listaa. Sain suuni auki myös siitä, että alan olla kärsimätön ja turhautunut siihen, ettei oikeasti ole mitään tekemistä - vaikka kuinka ideoidaan ääneen. Sain myös selville etten ollut ainoa joka ei ollut tyytyväinen tilanteeseen ja työskentelyilmapiiri on paljon parempi ja suotuisampi avoimelle keskustelulle ja työnteolle. Nyt ei enää tunnu niin paljoa siltä että olis pakko liikkua…Ilmapiiri on kuitenkin yhä odottava, mutta toiveikkaampi mitä pari päivää sitten. Joulukuussa varmistuu yhden työtiimin jäsenen tulo ja pari muuta asiaa, joten siihen asti etenemme hitaasti. Saimme jaettua ja täsmennettyä kunkin työtehtäviä, eikä puhutut ideat tunnu enää utopistisilta haaveilta joita ”voitais tehdä”. Alkuvuodesta alamme tehdä hommia tiuhempaa tahtia ja sen kuuleminen helpotti nykyistä tilannetta – ei tarvitse enää herätä joka päivä odottamaan josko tänään tapahtuisi jotain. Keskitymme nyt valmisteluihin, konkreettisiin suunnitelmiin ja saamme aikaiseksi ”mustaa valkoisella”. Kyllä tää tästä lähtee. 

Update: heti kun sain tekstin valmiiksi, puhelin soi ja ääni kertoi toisessa päässä että on taas yksi pikkuinen pelastettavana, "ja sillon liikkuu liikkuu liikkuu" ;)

Valloitetaan Chapeau Carre!

Sunnuntai-aamu 06:30, hietasääsket järsivät käsiäni ja herään kipuun. Noh, kello olisi soinut puolen tunnin päästä jokatapauksessa. Nousen ylös ja istahdan terassin portaalle, ilma tuoksuu unelle ja yölle. Yön äänet hiljentyvät ja aamun äänet alkavat soida kirkkaana. Kuppi kahvia ja puuroa. Pakkaan reppuun ison pullon vettä ja banaanin, kuusi naulaa, vasaran ja spray-pullon tummanpunaista maalia. Matkaamme kohti Chapeau Carren huippua.

Ajamme ryminällä alas vuoren rinnettä aamuauringon noustessa ja noukimme matkalla vuoren juurelle kaverimme (nimeän hänet tässä Samiksi) läheisestä kylästä. Tapaamme perillä turismi-osaston johtajan ja hänen lapsensa - matka voi alkaa. Naulaamme opaskylttejä matkan varrelle, spray-maalaamme punaisia kilpikonna-siluetteja näyttämään tietä, kuuntelemme kun Sam kertoo meille rohdoskasvien käyttötarkoitusta, näyttää hedelmiä joita voi syödä. ja nimeää jokaisen puun ja kukkasen jonka osoitamme. Sam näyttää minulle myös kasvin, jonka siemenkotelon nestettä voi käyttää liimana. Huippua. Nappaan reppuun muutaman oksan joista valmistan myöhemmin teetä. Puolessavälissä matkaa tapaamme 71-vuotiaan, alunperin saksalaisen miehen, joka opastaa meidät huipulle. Hän vaikuttaa mukavalta vanhalta mieheltä ja käymme keskustelua muun muassa uskonnosta ja lähestyvästä joulusta. Myöhemmin kävi ilmi, että hän työskenteli natsi-saksalle toisen maailmansodan aikana, eikä osoittanut pienintäkään katumusta teoistaan...

Matka huipulle on jyrkempi mitä odotin. Ylitämme heinäniityn ja tulemme suurelle lammelle puiden suojassa. Näkymä on hieman samanlainen kuin kiivettäessä High North Peakille. Lepäämme hetken ja jatkamme matkaa. Matkaamme hetken metsässä ja ylitämme jälleen avaran niityn. Maisema edessä on mahtava. Viimein pääsemme viimeiselle osuudelle, josta erittäin jyrkkä metsäpolku vie meidät huipulle. Näkymä huipulta on Upea. Näemme Grenadalle saakka, sillä ilma on kirkas ja taivas on pilvetön. Huipulla lentää keltaisia perhosia, sekä yksi tummanruskea kaunotar valkoisine pilkkuineen. Yritin ottaa Hänestä kuvan, mutta Hän oli liian kaunis kuvattavaksi. 

Kotiin palattuamme toteamme mereen hyppäämisen olevan paras vaihtoehto seuraavalle toimenpiteelle. Nappaan snorklausvälineeni kainaloon ja tepastelen alas meren rantaan. Aallot lyövät rantakalliota kahden metrin korkuisina ja käännyn kannoillani. Ehkä suihku riittää sittenkin.

Pissed off and dealing with the Hurricane...

Päivät tulevat ja menevät, lipuvat toistensa ohi tekemättä sen suurempaa numeroa. Ei ole väliä onko maanantai vai lauantai, ei ole väliä luenko koko päivän kirjaa vai olenko liikkeellä touhuamassa jotain. Se, mikä tuntuu hyvältä, on se mitä teen. Sanaa ”laiska” ei ole olemassa tässä ajassa. Jos jokin tarvitsee päivän sijasta viikon toteutuakseen, viikko siihen käytetään. Huomaan suomen kielen alkavan vaikeutua, joten elkää hermostuko ;)

Viime viikot ovat olleet alamäkeä, unettomuutta, ruokahaluttomuutta ja päänsärkyä syystä tai toisesta. Rakennusmiehet rikkovat rauhan joka päivä rakentaessaan vesisäiliöitä ja koira-aitausta. Henkinen tasapaino on kateissa ja huomaan ärsyyntyväni pienestäkin vastoinkäymisestä. Luulen odottavani kanssaeläjiltäni jotain tiettyä kunnes tajuan, että se, keneltä jotain odotan, on minä itse ja se mikä minua ärsyttää muissa, on oikeasti osa minua itseäni.

Yritän päivästä toiseen uuvuttaa itseäni fyysisellä työllä, jotta saisin edes nukuttua kunnolla mutta mikään ei tunnu auttavan. Eräs kalastaja läheiseltä saarelta ilmoittaa, että hänellä on kaksi kilpikonnaa, joille laitamme tagin ja teemme tutut mittaustyöt. Hawksbill-nuorukainen on kunnossa ja terve, mutta pieni Green sen sijaan kärsii monista kasvaimista silmien, evien ja nivusten ympärillä. Emme voi tehdä muuta kuin vapauttaa pienen ja toivoa että Häneen ei satu.

Kaikki huipentuu hurrikaaniviikonloppuun. Perjantaina alamme pakata tavaroita jätesäkkeihin ja kantamaan niitä vessan hyllyille, varastoon tai johonkin suojaisaan koloon, jossa ne eivät kastu. Lauantaille on luvattu trooppista myrskyä, luokan yksi hurrikaania. Myrsky on saanut nimen Tomas. Keskeytämme pakkaamisen ja lähdemme kaupunkiin ostamaan ruokaa varastoon. Säilyke on avainsana. Hurrikaani saattaa katkaista sähköt viikoiksi ja merenkäynti saattaa estää tuontilaivojen pääsyn saarelle, joten kaupat tyhjenevät nopeasti tuotteista jotka säilyvät ”huoneen”lämmössä. Lähdemme kaupunkiin tummien, lähes mustien pilvien saattelemana; esinäytös on alkanut. Tuuli kovenee ja pilvet tuntuvat jämähtäneen yllemme. Yksittäisiä salamoita näkyy siellä täällä. Saamme osan ostoksista tehtyä, kunnes meidät hälytetään läheisen talon pihalle, jossa samana aamuna Hawksbill kilpikonnan poikaset olivat alkaneet kuoriutua pesästään. Ajamme paikalle ja näemme paljon pienokaisia, osan autotiellä, osan pihalla, osan tien toisella puolella voimissaan ja osan kuolleina. Käytämme seuraavat kolme tuntia penkoen nurmikkoa, kääntäen kiviä ja kantoja varoen jokaista askelta, tyhjentäen viemärikoloja ja ennen kaikkea; uhmaten lähestyvää myrskyä. Etsimme auringolta ja valolta suojaan menneitä vastasyntyneitä kilpikonnan poikasia, jotka ovat niin pieniä, että mahtuvat kämmenelle. Joudumme lopettamaan etsinnät sään alkaessa käydä liian rajuksi. 36 elävää, 41 kuollutta. Laitamme elävät pienokaiset muovipussiin jossa on hieman hiekkaa ja otamme ne mukaan – vapautamme ne pimeän tullessa jotta niillä on parempi mahdollisuus selviytyä ensimmäisistä elinhetkistä meressä. Ajamme kaupunkiin tekemään vielä viimeiset ostokset, minä odotan autossa muovipussin kanssa joka kuhisee nyt jo energiaa keränneitä pienokaisia. Eihän niitä voi yksinkään jättää. Ajamme takaisin kotiin ja pakkaamme loput tavarat ja tarkastamme hurrikaanikeskukselta uusimmat uutiset: ”Lauantaina kello 14.00” siellä sanotaan ja voimme tämän illan hengittää.

Lauantaiaamu menee pakatessa loppuja tavaroita, telkiessä ikkunoita ja ovia. Joudun jättämään koirani ja muuttamaan pariksi päiväksi alas, kotini kukkulan huipulla ei ole paras paikka katsella myrskyn riepottelevan saarta. Pääni särkee ilmanpaineen takia ja nukun lähes kaksi päivää putkeen. Myrsky ohittaa saaren pohjoisesta ja me saamme vain pari tuulenpuuskaa ja sadekuuroa, mutta ei mitään vakavampaa. Saan seuraavana iltana muuttaa takaisin ylös omaan kotiin ja koirat hyppivät iloisena minua vastaan. Harmittelen että pääni särkee yhä, enkä voi muuta kuin nukkua. Tavarat ovat yhä jätesäkeissä ja painavat pöydät ovien edessä, mutta eihän meillä mikään kiire ole…

Turhautuneisuus ja ärtyneisyys on jo helpottanut ja olen onnistunut jälleen näkemään syyn olla tässä ja nyt. Pixie of the High North Park on jälleen oma itsensä.

Täällä on myös päiviä jotka ois voinu skipata..

Aamu alkaa kirosanoilla. Koirat kuulevat jotain ja ryntäävät ulos - haukkuen ensin päättömästi sisällä. "Sisällä ei haukuta" -koulutus ei selvästikään ole mennyt perille. Vieläkään. Nousen istumaan ja nostan moskiittoverkkoa jotta pääsen ulos sängystä. En ylös vaan ulos. *riiiiiiiips* verkko repeää hieman ja näen että se on tarrautunut sängyn reunaan. Hienoa.

Kun pääsen ylös sängystä, koirat jolkottelevat takaisin sisälle - hiljaa. Yksi menee omalle paikalle toisen sängyn päälle, kiertyy kippuralle, toinen menee sänkyni alle ja huokaisee syvään, kolmas jää loikoilemaan aamuaurinkoon terassille. On äärettömän lähellä etten ala juosta ympäri taloa haukkuen ja huutaen. "Jos minä en nuku, ette nuku tekään" on ensimmäinen ajatukseni kun näen että aurinko on vasta nousemassa joten kello ei ole vielä edes kuutta.

Laahustaessani keittiöön osun ainakin kymmeneen hämähäkinseittiin ja jaloissani pyörii hyttysiä. Keittiö on erillinen rakennus pihan toisella puolella, joten joka-aamuinen hämähäkinverkko-rumba ei jaksa enää ärsyttää. Olen viikkojen saatossa oppinut laittamaan kaiken syömäkelpoisen jääkaappiin, jos se ei ole peltipurkissa tai kipossa, jossa on kierrekorkki, sillä joka yö siellä vierailee opossumi jos toinenkin. Olen viikkojen aikana menettänyt myös kuusi tiskaus-sientä (jota nykyään säilytän tyhjentyneessä kahvitölkissä johon kaiversin ilmareikiä linkkuveitsellä), kaksi palaa pesusaippuaa (jota nyt säilytän lautasella, jonka päälle laitan kulhon), lukemattoman määrän spaghettia ja pastaa (jotka nyt ovat jääkaapin alalokerossa), sekä puolipurkkia kaakaojauhetta (jonka kansi on nyt teipattu kiinni). Käyn siis sotaa opossumien kanssa ja tänä aamuna ne olivat hyökänneet minua vastaan järeämmillä aseilla.

Pysähdyin keittiön ovelle ja kiroilin suomeksi. Tiedätte varmaan ensimmäisen kirosanan joka suustani pääsi joten sitä on turha erikseen kertoa... Muiden jälkien siivoamisen kokemuksen perusteella keittiö näytti siltä, että ensin siellä oltiin pelattu sotaa ulosteilla, sitten kaikessa siinä heitettyjen ulosteiden päällä oli tanssittu valssia. Hyllyllä ja tiskipöydällä oli tehty uudelleen järjestämistä kaatamalla purkkeja ja kaiken tämän päätteeksi tepasteltu puhtaiden astioiden päällä likaisilla tassuilla. Kiitos ja kumarrus.

Keitin vahvan kupin kahvia ja poistuin keittiöstä tekemättä mitään. Istuin terassille ja join aamukahvini kaikessa rauhassa. "Pakko se on siivota" ajattelin ja nousin hakemaan moppia. Hanasta ei tullut vettä. Voinytperkelesentään. En ollut eilen muistanut pumpata vettä. Pumppu päälle ja puoli tuntia odottelua. Sain keittiön siivottua ja täytin koirien vesikipot uudelleen, koska nekin oli pestävä. Kurkkaan vesikipon pohjalle ja mitäs näenkään; moskiittojen toukkia. Novoihelvetti sentään. Moskiitot on jotenkin päässy vesitankkiin ja muninut sinne ja nyt siellä on moskiittoja. Kiva! Ei muuta kun hakemaan pikkufisuja alakerrasta jotka heitetään tankkiin ja ne syö kaikki toukat.

Pyykinpesukaan ei ollut hyvä idea tällaisena päivänä, ensin lakana tippuu maahan rakennetun pihan reunalta (n. 10 metrin pudotus) ja sitten alkaa sataa kun laitan pyykit _kuivumaan_. Nojoo, olkoot. Huuhtoutuvatpahan ainakin hyvin. Laitan riippumaton pihalle ja kömmin siihen lukemaan, en halua tehdä tänään enää mitään, koska kaikki näyttää menevän pieleen...

Loppupäivä sujui kuitenkin ihan mukavasti, meri oli kirkas ja aurinko sopivan lämmin :)

Mitä on Totuus?

Auringonlaskussa näin Totuuden. Kirkkaan punaisessa, keltaisessa, vihreässä ja sinisessä Maailma oli kaikki se, mikä Maailma voi olla. Jopa haalean punaisessa, keltaisessa, vihreässä ja sinisessä Maailma oli kaikki se, mikä Maailma voi olla. Jokaisessa auringonlaskussa näen Totuuden, koska aurinko laskee uutena joka ilta.

Kaikki se mitä tiedän, laitan syrjään kun mietin Totuutta. Mitä on Totuus? Totuus on elävää, uutta, se täytyy oivaltaa hetki hetkeltä. Totuus ei ole kirjaan kirjoitettu tai laissa määritetty. Totuutta ei voi toistaa tai kokea uudestaan, sillä ei ole jatkumoa. Se ei myöskään ole ajattelun taso tai tietty piste, jota kohden mieli voi kehittyä tai kasvaa. Mitä tarkoitan kun sanon että laitan syrjään kaiken mitä tiedän kun mietin Totuutta? Kaikki mitä tiedän, perustuu muistoihin, asioihin menneisyydessä – oli se sitten kymmenen vuotta sitten tai eilen. Ajatus, joka perustuu kokemukseen, on aina tulos menneisyydestä, eikä uusi voi tällöin koskaan tulla koetuksi. Voimmeko löytää tai kokea mitään uutta etsimällä? Jos uusi on vanhan projektio, silloin se on vain vanhan muutettu jatkumo. Menneisyys on kaiken tunnistettavuuden pohja ja kaikki mikä on tunnistettavissa, ei ole uutta ja silloin kaikki mitä on etsitty, on jo tiedetty.  Mieli, joka on kiinnittynyt näihin perinteisiin ja koettuihin kokemuksiin, ei ole kykenevä näkemään Totuutta.

Emme koskaan pysähdy tutkimaan koko nykyisyyden sisältöä - olemme aina toteuttamassa tulevaisuuden unelmia, tai kuolleista menneisyyden muistoista valitsemme parhaan ja elävöitämme sen. Me takerrumme siihen mitä on ollut tai heijastamme sen huomiseen ja näin nykyisyys on jälleen sutattu yli.

Ota hetki ja pysähdy miettimään nykyisyyttä. Mikä on totta ja mikä jotain joka on joskus ollut totta. Ja muista; olla vapaa ei ole olla vapaa jostakin.

Tunteita, joita on vaikea kuvailla sanoilla..

Huomenta. Kova sade, tuuli ja ukkonen on koetellut niin eläinten kuin ihmistenkin hermoja. Kolme päivää sähköttä ja jääkaapi kiittää. Vieläkin sataa.. Mutta se on vain sadetta, ei siis huolta. Olo on paljon parempi mitä viime postauksessa, nyt olen täällä. Sain nähdä ja kuulla Toisen ja se helpotti oloa, kiitos siitä <3

Olen oppinut sen, että kun puhelin soi, sillon liikutaan. Ensimmäisellä kerralla oli kyseessä Hawksbill nuorukainen, joka oli jäänyt vahingossa jumiin kalastajan verkkoon. "Tuutteko mittaamaan, laittamaan sille tägin ja vapauttaan?" Wroom ja jeeppi käynnistyy taas. Ajamme puolisen tuntia toiselle puolelle saarta ja näemme nuoren, noin 25-30 -vuotiaan hawksbillin odottamassa puun juurella. Ensimmäiseksi kastelemme sen ja tutkimme vauriot - pienokainen on kunnossa. Strategiset mitat - leveys ja pituus, tägi evään ja kilppari syliin. Kävelemme vähän matkaa laiturille ja "lastaamme" kilpikonnan ja itsemme paattiin. Ajamme ulos satamasta kauas merelle, jossa vapautamme kilpikonnan sinne missä sen kuuluukin olla. Kiitos ja näkemiin.

Seuraava päivä ja uusi puhelinsoitto. "Täällä on sokee kilpikonna, varmaankin lajia Green, mitä sille tehdään?" Wroom - tiedämme mistä tämä ääni lähtee. Ajamme hetken ja tapaamme vanhan kalastajan joka oli noukkinut ympyrää uivan kilpikonnan läheisestä sameasta laguunista. "Ei se päässyt sieltä pois ja se näyttää olevan sokea". Katsomme kilpikonnaa, katsomme toisiamme ja toteamme: "Joop, jos me otetaan se mukaan, näytetään eläinlääkärille ja vapautamme kun saamme sen silmät kuntoon, käykö?" "Tietysti, viekää, se kärsii" -kuuluu vastaus vanhan kalastajan suusta. Istun autoon ja kilpikonna lasketaan syliini. Kyllä. Luit oikein, jatkamme matkaa eläinlääkärille kilpikonna sylissäni. Kun pääsemme perille, ihmettelemme kaikki miten tämä on voinut tapahtua; kilpikonna ei ole Green vaan Olive tai Kemp Ridley, laji jota ei täällä päin pitäisi olla. Erittäin uhanalainen ja kaunis tapaus. Vau. Ja hän on kunnossa, ei sokea vaan sekaisin mutaisesta vedestä.. Mittaamme ja laitamme tägit tähänkin kaveriin, otamme kuvia jotta voimme lähettää ne ylipoistolle ja varmistua lajista, ajamme takaisin kotiin (kilpikonna sylissä) ja vapautamme sen turvassa omalla rannallamme. Menemme veteen ja kilpikonna lasketaan vapaaksi. Seuraamme sitä hetken kunnes se katoaa näköpiiristä sulavalla uintityylillään. Emme näe sitä enää mutta tiedämme kuka hän on - hän on Pixie.

Missä olen? Kuka olen?

Kuivuus alkaa nakertaa pikkuhiljaa saarta, viikko mentiin ilman sateen pisaraakaan mutta onneksi taivas repesi vähän aika sitten. Tulee. Salamoi. Sade hakkaa pihaa ja puita ankaralla voimalla. Istun terassilla ja kuuntelen.

                                                                                  

Ropinaa. Tippoja. Jyrähdystä.

                                                                                                                                          

Päivät täällä sulautuvat toisiinsa, en enää tiedä onko maanantai vai lauantai eikä sillä ole merkitystä. Se, millä on merkitystä on se, että herään joka aamu, hengitän ja elän elämääni sen sijaan että antaisin jonkun muun elää sitä puolestani. Luen. Soitan kitaraa. Tunnelma on odottava, kunnes puhelin soi ja saamme tietää, että työviisumihakemukseni on hyväksytty. "Oletko valmis olemaan täällä ensi vuoden heinäkuuhun asti?" -kysyy ääni puhelimen toisessa päässä. Hymyilen. Nyt taidan olla.

Huomaan edelleen joka päivä taistelevani itseäni irti Suomesta. Kaikesta siitä, mikä minua siellä tukahdutti, piti paikoillaan ja pakotti mukautumaan siihen, mikä on "hyväksyttävää" ja mitä "meidän pitää tehdä". Olen vielä juurtunut liikaa ja haluan irti. Irti. Ikäänkuin meidän välillämme olisi köysi jossa on solmu - mitä kauemmas menen ja mitä enemmän vedän, sitä tiukemmalle solmu kiristyy ja kuristaa minua otteessaan. Päivä kerrallaan, askel kerrallaan. Tovin kuluttua toivon myös ikäväni rakastani ja ystäviä kohtaan olevan tunne joka inspiroi ja vie eteenpäin, eikä tunne, joka aiheuttaa huolen ja kaipuun. Tiedän että olette kaikki kunnossa, huolehdin turhaan :)

 

                 I want to See with my eyes closed.

                   I want to Hear without my ears.

      I want to Feel with my heart

instead of my skin. 

                     When I See, Hear and Feel; 

                           that's when I fly free.

 

 

 

Up up and away!

Tervetuloa Kipeiden Jalkojen ja Palaneiden Nenien kerhoon Carriacoulle!

Lähdettiin Sunnuntaina vaeltamaan kohti High North Parkin huippua (955 jalkaa meren pinnan yläpuolella) läpi heinikon, läpi vanhan metsän ja kera tuhansien itikoiden, hämähäkkien ja liskojen. Matka alkoi Octopuss Suiten terassilta; reppuun pari litraa vettä, kamera, vaihtosukat justincase ja t-paita. Hei hei koirille ja kohti huipun juurta kivistä vuoristohiekkatietä pitkin. "Okei, polku huipulle alkaa tästä"

Ai niin mistä?

Pusikkoon vaan. Machetti viuhuu nenän edessä ja matka etenee hitaasti mutta varmasti. Päästään läpi heinikon ja eksytään hetkeksi. "Mihis helvetiin se polku meni?"

Edelleen: Niin mikä _polku_?

Ah, täällähän se. Taas rämpimistä, kumartumista, oksien yli hyppelyä ja kas, nyt minäkin näen sen polun josta puhuttiin jo kilometri sitten! Saavumme vanhaan metsään, jonka puut täyttävät ja viilentävät. Maisema on välillä kuin sadusta. Valo saavuttaa maan pinnan siellä täällä lehtien lomasta ja maa vilisee liskoja. Joka toisella askeleella kuulen, kuinka linnut lähtevät puiden latvasta lentoon ja metsään palaa hiljaisuus.

Saavumme alemmalle huipulle ja pysähdymme hetkeksi. Tuuli viilentää ihoa ja vesi maistuu hyvältä. Matka jatkuu. Ylemmäs, ylemmäs, mennään mennään, tuu jo!?

Ohitamme pienen lammen, jonka pinta on täynnä pieniä vihreitä lehtiä, vettä ei näy ollenkaan. Saavumme vihdoin huipulle. Vau. Päivä on hieman liian kirkas ja sumuinen, mutta pystyn näkemään Grenadan, pääsaaren josta lauttamatka kestää hieman yli kaksi tuntia. Maisema on upea. Pystyn näkemään melkein koko saaren, Petit Martinique jää vasemmalle puolelle, turkoosin sininen meri ympäröi kaikkea. Nyt saa hengittää.

Voi helvetti, meidän pitää päästä alaskin. Noh, ei kun pöheikköön vaan, nähdään alhaalla! Matkalla meitä vastaan tulee Morocoy (maakilpikonna), sekä iso Rupikonna, varmaan matkalla lammelle juomaan ja viilentymään - hyvää matkaa ylöspäin!

...

Tänään käytiin rokottamassa ja madottamassa kyläläisten koiria eilen saapuneen eläinlääkärin kanssa. Yksi koirista melkein nielas mut, mut ei panikoida :)Huomenna uusi päivä, uusi aurinko ja uudet askeleet perhosten tanssissa. Pitäkää huolta <3

Just another day for you...you and me in paradise..tin ti din tin di dii dii dii..

Puhelin soi. "Pian pian pian kamppeet niskaan, nähdään autolla sekunnin päästä!" TuutTuutTuut. Täh? Sekunnit kuluu kunnes tajuan; AI vaatteet niskaan ja menoks, selvä! Jeeppi käynnistyy murahten ja ajamme vuoren rinnettä niin lujaa alas että kaikki mikä oli irti, löytyy todennäkösesti nyt tuolta tien vierustalta.. On mahdotonta yrittää kysyä mitään siinä ryskeessä. Kurvaamme kaupunkiin ja nousemme autosta, pari juoksuaskelta. "Huoh". Noniin. Mistä on kyse?

Mies kävelee luoksemme ja nappaa meitä hihasta; "Tulkaa". Hän pitää kädessään pientä lasipurkkia jossa on juuri syntynyt hawksbill-kilpikonnan poikanen. "Joku astui sen päälle, sen silmä on turvonnut ja kilpi vähän lytyssä, eihän se kuole?" Pari rauhoittavaa sanaa miehelle, pienokainen kämmenelle, kämmen pahvilaatikkoon ja takaisin autoon ja ylös vuoren rinnettä. "Nyt sun täytyy kyllä ajaa vähän hiljempaa etten pudota pikkusta".

Perillä tutkimme pienen ja toteamme sen olevan aktiivinen ja hyväkuntoinen kaveri, silmä on vähän turvonnut ja kilvessä on lommo mutta ei merkittävä. Pienokainen veteen odottamaan pimeää jotta sen voi vapauttaa. Aurinko laskee, taivas täyttyy kirkkaan keltaisesta ja oranssista väristä, se on tulessa. Kun kääntää pään, näkee tummansiniset, lähes mustat pilvet, joita koristaa älyttömän kirkas sateenkaari vierellään toinen vähän himmeämpi. Tätä kestää 15 minuuttia. Ja joku kehtaa sanoa että "Tämä on vain maapallo".

Life as we see it.

Stay tuned for more..

Miip!

”Kaikkia matkustajia pyydetään nousemaan koneeseen” ja matka alkaa. Hetken kuluttua ikkunasta näkyy Norjan vuonot, jyrkänteet, mahtavat kalliot ja siistin, koskemattoman näköinen luonto. Reykjavik. Islannissa ollaan. Kalliota ja sammalta niin pitkälle kun näkee (älkääkä alkako, mä näen ihan hyvin!), muutama ”hassu” kraatteri siellä täällä ja teitä, joita pitkin ajaessa kannattaa olla valpas, en oo koskaan nähny yhtä pitkää _suoraa_ ajotietä. Reykjavikissa sataa. Pilvet ovat tummia, lähes mustia ja ihmiset väsyneen näköisiä. Mistähän se oma kone lähtee?

Koneessa taas. Vähän elokuvia ja Family Guyta, harmi ettei Simpsoneita ollu tällä lennolla, vähän niitä jo odotin.. Ohitamme Grönlannin eteläkärjen ja voi herranjestas sentään! Mitä hittoa?! Onko maapallolla oikeesti tuon näköstä jossain?! Tää on näitä leuka-tippui-maahan-näkymiä, joita katsellessa ei voi kun vaan änkyttää ja pudistaa päätä; tummia korkeita vuoria lumihatulla koristelluina, täysin kirkkaan vaalean- ja tummansinistä vettä ja auringon kimaltelua joka hemmetin kohdassa. Vau. Meressä oli paljon jääkimpaleita/-lauttoja (joita erehdyksessä taisin luulla laivoiksi/hylkeiksi/kukatietäämiksi. )

Laukut heitetty kahdesti ympäri, ei muuta kun hymyä naamaan ja pakkaamaan ne uudestaan. Rinkka saanut kauniin ”security check”-tarrankin jo ! New Yorkissa tapahtuu jotain todella kummaa, jengi taputtaa ja huutaa jotain ihan hulluna, ei mitään tietoa.. Toivottavasti pysyvät kaukana musta.. Nyt odotellaan vaan aamukoneen lähtöä Miamiin, sieltä vielä vähän matkaa taitettavana mutta eiköhän tää tästä. New York - Miami; isoja taloja joiden takapihalla on TATTADAA: Tenniskenttä ja uima-allas. Kyllä. Uskomatonta..

Meri näyttää pehmeältä asfaltilta koneen ikkunasta. Näyttää sille että jos siihen heittäis pallon tai jotain raskaampaa, se menis hiukan matkaa pinnasta alaspäin ja ponnahtais takas ylös.. Omituista.

Kohti Barbadosta; koneessa on niin helvetin kylmä että vois luulla olevansa menossa Alaskaan tai jotain. Koneenvaihto ja kohti Grenadaa. Tuttua maisemaa alkaa näkyä ikkunasta ja ekan kerran matkan aikana tiedänmihin mennä. Tai sitten en. Eksyin TAAS Barbadoksen kentällä ja jonotin turhaan maahanmuuttoviranomasen tiskille. Hienoa. Mutta Grenadalle päästiin, kone oli melkein tyhjä ja tuntui idioottimaiselta lentää isolla koneella vain muutaman matkustajan tähden..

Vaikeudet alkoivat Grenadalla. Ei viisumia vielä, ei paluulippua, maahanmuuttoviranomainen totesi vaan että "kaivahan tyttö luottokorttis esille, et voi tulla maahan ilman paluulippua". Ens tiistaina takas. Mitä helvettiä. Soittorinki perille ja hullua paperisotaa viisumin saamiseksi ajoissa. Tilanne näytää hyvältä mutta ei nuolasta ennen kun tipahtaa..

Stay Tuned for the next Episode...

Pidetään huoli <3

Society.....society....

Mahdollisuuksia. Valintoja. 

Neljä päivää luonnon helmassa ja taas on silmät auki yhteiskunnallisen suoritukeskeisen ajattelumallin ärsyttävyyden havaitsemiselle. Ole ajoissa siellä ja täällä ja tee tuota ja tätä. Äläkä vain tee sitä äläkä tätä koska tuo ja tämä kieltävät sen.

Ja mitä teen ensimmäiseksi kun pääsen kotiin. Luen mailit, tarkastan nykyelämän välttämättömyyden; facebookin. Kirjoitan kalenteriin seuraavien viikkojen työvuorot - hyvästi jälleen sosiaalinen elämä. Aika kouluttaa uutta verta asiakaspalveluammatin suloihin, tarttumaan tiukasti oravanpyörään ja kehoittaa toista tekemään työt koska "Näin meiltä vaaditaan" eikä "Me tehdään näin koska me halutaan".

Älkääkä ruvetko nyt mitään "no kelaa nyt jos ei ois sääntöjä" -möykkää. En mä sitä tarkota. Tiedätte sen.

Kelauksia, haaveita, mietteitä, mahdollisuuksia :

                          ¤ omakotitalo(kommuuni hyvällä porukalla)

                          ¤ pihalle tomaatit, salaatit, paprikat, perunat

                          ¤ pieni karvainen (ja monta muuta kotia odottavaa)

                          ¤ vanhoja tavaroita, kädentyötä

                          ¤ maalausprojekteja

                          ¤ tutkimuksia, journalismia

                          ¤ opetusta, tiedottamista, jakamista

                          ¤ reppureissaamista

                          ¤ esim. maatilalla jeesaamista ruoka/minimipalkalla

Kauaksi kauaksi blogin aiheesta mutta kai tämäkin oli eräänlainen reissu.. Reissu ajatuksissa, mahdollisuuksissa, umpitunnelissa kun seinästä löytyy hatara kohta. Kyllä se tie siellä on.

Kaikella on alkunsa..

Mistä matkasi yleensä alkaa? Matkakohteen päättämisestä? Lentojen valitsemisesta? Pakkaamisesta? Vai yksinkertaisesti siitä, että joku kutsuu sinut luokseen uudestaan. Minä aloitin matkani vuonna 2009. Grenadan hallinnon alainen pieni saari, Carriacou, oli matkani päämäärä. Huumekoirat ja tehokas valvonta tekivät lentomatkasta jännittävän, samoin pääsaaren mukamas-englanninkieli josta lukeneena en ymmärtänyt sanaakaan. Lentokenttävirkailijat hidastivat puhettaan ja kysyivät viidennennen kerran "Du (pause) U (pause) Neeeeed (pause) A (pause) Taxeeeeee ?" Um. "Yes, please?" Hengissä selvittiin.

Kerroin että matkani alkoi vuonna 2009. Se on totta. Tulin välillä takaisin Suomeen ja taas mennään. Syyskuun kuudes. Helsinki-Reykjavik-New York-Miami-Bridgetown-Grenada-Carriacou. Kaksi päivää ja taas tuhatta kokemusta rikkaampana saan vuoden odottamisen jälkeen tehdä taas haluamaani työtä. Sitä oikeasti tärkeää työtä. En nyt vähättele tai hauku kenenkään saavutuksia tai työllistymistä, itselle tärkeää - sanotaan näin. Vielä on taisteltava byrokratiaa vastaan ja anottava lupia edes lentokentille pääsemiseen mutta aikaa on riittävästi.

Seikkailu on alkanut jo, silmät ja korvat auki, sillä maailma on tarkoitettu nähtäväksi ja kuulluksi :)